Tuskinpa Claude Monet aavisti maalatessaan Le Havressa 1872 veteen heijastuvaa auringonnousua, että taulusta oli tuleva taidehistorian murroskauden symboli ja että sen arvo sadan vuoden kuluttua olisi mittaamaton. Impressio auringonnoususta, joka nykyisin on Pariisissa Marmottan museossa, oli ensimmäistä kertaa esillä vuonna 1874 näyttelyssä, jonka järjesti ryhmä ranskalaisia taiteilijoita, joiden työt Pariisin virallinen taidesalonki oli hylännyt. Näyttelyn taulut poikkesivat totutuista normeista sekä aiheiden että tekniikan suhteen. Usein ne oli maalattu luonnossa, ja valo heijastuksineen oli vallitseva elementti häivyttäen kohteen yksityiskohdat. Myös ympärillä sykkivää arkipäiväistä elämää kuvattiin, esimerkiksi kahviloita kanta-asiakkaineen. Yhteistä kaikille maalauksille oli ohikiitävän hetken tunnelma.

Impressio auringonnoususta kuvaa utuista aamuhetkeä Le Havren Satamassa. Auringon punertava valo heijastuu sameaan veteen, johon tummina kuvastuvat veneiden ja satama-alueen salaperäiset varjot. Taulu synnyttää syventyneessä katsojassa elämyksen sekä hetkellisyydestä että ajattomuudesta. Taiteilija on tavoitellut tiettyä tunnelmaa, ei niinkään satama-alueen yksittäisten kohteiden esille tuomista.

Näyttelyn maalaukset, Monetin työ mukaan lukien, eivät saaneet enempää asiantuntijoiden kuin yleisönkään kiitosta. Perinteisistä maalaustaiteen opeista luopuminen herätti pikemmin paheksuntaa. Impressio auringonnoususta antoi eräälle lehtimiehelle ajatuksen nimittää näitä radikaaleja taiteilijoita pilkallisesti impressionisteiksi. Näin hän tuli antaneeksi nimen koko käänteentekevälle taidesuunnalle, samalla kun vuodesta 1874 tuli impressionismin virallinen syntymävuosi. On sanottu, että Monet oli impressionisteista impressionistisin, sillä hänen maalauksensa edustavat tyylipuhtainta impressionismia ja hän pysyi tyylilleen uskollisensa koko pitkän elämänsä ajan.

Impressionismin syntyminen merkitsi murroskautta maalaustaiteen historiassa. Olihan vuosisatojen ajan maalauksen tehtävänä pidetty jonkin asian ylevöittämistä. Keskiajalla maalaustaide rajoittui melkein yksinomaan uskonnollisiin aiheisiin, renessanssin jälkeen taas kuuluisuuksien muotokuviin ja mytologisiin kohteisiin. Impressionismin läpimurron jälkeen oli keskeisenä taiteilijan oma tunne ja ne keinot, joilla hän näkemyksensä toteutti. Kohde ei enää ollut maalauksessa tärkeä, vaan tunnelma, minkä se herätti. Monetia ei kiinnostanut ensisijaisesti vesi, veneet tai sillat, vaan se, miten valo niiden pinnalla leikki ja millaisen sisäisen kokemuksen katsoja taulusta sai. Siitä, että maalausta pidettiin oliona sinänsä eikä pelkästään kohteen jäljennöksenä, oli vain lyhyt matka nykyiseen abstraktiseen maalaustaiteeseen, joka on impressionismin seurausilmiö.