Olen viimeisen vajaan kymmenen vuoden ajan pohtinut tiiviisti sekä luottamushenkilönä että ajoittain jopa työkseni sitä, millainen olisi ihanteellinen erikoislääkärikoulutus. Nyt kun erikoislääkärikoulutuksen ohjausta ollaan valtakunnankin tasolla miettimässä uusiksi vastuuministeriön vaihtuessa OKM:stä STM:ään, lienee paikallaan kirjoittaa nämä ajatukseni auki.

Ihanteellinen erikoislääkärikoulutus koostuu muutamasta peruselementistä. Ensinnäkin koulutuksen aluksi jokaiselle erikoistuvalle tehdään yhdessä koulutettavan, koulutuksen vastuuhenkilön ja työnantajien kanssa henkilökohtainen opintosuunnitelma (HOPS), jossa suunnitellaan ja sovitaan koulutettavan eri työtehtävät ja -pisteet. Sekä kouluttaja, koulutettava että työnantajat sitoutuvat HOPS:aan koko koulutuksen ajaksi. HOPS voi kuitenkin muuttua erikoistuvan lääkärin elämäntilanteen niin vaatiessa.

Jokainen erikoistuva työskentelee koulutuksensa aikana edelleen sekä terveyskeskuksessa, yliopiston ulkopuolisessa sairaalassa että yliopistosairaalassa. Opintojaksojen pituudet ja sisällöt määritellään yksilöllisesti erikoistuvan koulutukseen ja elämäntilanteeseen sopiviksi. Kunkin toimipaikan sisällä erikoistuvalle suunnitellaan kierto koulutuksen kannalta oleellisissa työpisteissä ja -tehtävissä, joissa kussakin työskennellään sen verran kuin on koulutuksellisesti tarpeellista.

HOPS mahdollistaa erikoislääkärikoulutuksen suorittamisen pääosin yhdessä, joko yliopisto- tai keskussairaalassa tai terveyskeskuksessa. Sairaala-aloille erikoistuvilta vaadittavien keskus- ja yliopistosairaalajaksojen minimipituus on nykyistä lyhyempi. Oman koulutussairaalan ulkopuolella tapahtuvat opintojaksot voi suorittaa myös koulutuksen sisällön kannalta sopivissa pätkissä. Mikäli erikoistuminen tapahtuu pääosin keskussairaalassa, yliopistosairaalajakson tarkoituksena on saada kohdennetusti se oppi, jota keskussairaalasta ei kyseisellä alalla ole saatavissa. Pääosin yliopistosairaalassa kouluttautuva puolestaan hakee sairaalan ulkopuolelta kokemusta sellaisista yleisistä potilasryhmistä, joiden hoito jää yliopistosairaalassa vähemmälle.

Jokaiselle erikoistuvalle nimetään tuutori. Tuutorin ensisijaisena tehtävänä on tukea erikoistuvaa lääkäriä koulutuksen aikana sen läpiviennissä sekä oman osaamisen ja koulutustarpeiden säännöllisessä arvioinnissa. Hyvä tuutori auttaa nuorta lääkäriä myös oman lääkäri-identiteetin löytämisessä ja kehittämisessä.

Erikoistumisen aikana käydään läpi käytännön koulutuksen rinnalle luotu teoreettinen koulutusrunko. Teoriaa opiskellaan säännöllisesti esimerkiksi tuutorin johdolla toisten erikoistuvien kanssa, muillakin tavoin kuin meeting-esityksin. Tätä varten on varattu viikoittain työaikaa. Myös säännölliset toimipaikan ulkopuoliset koulutukset ovat osa erikoistuvan teoreettista koulutusta.

Erikoislääkäritentti ei mittaa erikoistuvan todellista osaamista, joten siitä luovutaan. Sen sijaan erikoistuvan koulutuksen ja osaamisen edistymistä seurataan esimerkiksi lokikirjan, portfolion ja erilaisten osaamisen arviointimenetelmien avulla. Myös riittävä alan kirjallisuuteen tutustuminen voidaan varmistaa muutoin kuin tentin avulla.

Samalla kun uudentyyppisiä arviointimenetelmiä otetaan käyttöön, päästään eroon myös koulutuksen määräajoista. Erikoislääkäriksi valmistutaan silloin kun erikoistuva omaa erikoislääkäriltä vaadittavat tiedot ja taidot, ei silloin kun tietty tuntimäärä koulutusta on suoritettu.

Ihanteellinen erikoislääkärikoulutus on toteutettavissa nykyiseltä pohjalta muutamia tarkennuksia tekemällä. Käytännössä kysymys on ensisijaisesti tahdosta. Erilaisia ihanteellisen koulutuksen elementtejä onkin muutamin paikoin jo käytössä.