Terhokodin perustaja Anneli Vainio: "Kuolemanpelko ajaa järjestelmää"

Vanhusten ylihoitamisen sijaan lääkäreitä tulisi opettaa ottamaan kuolema puheeksi, sanoo Vainio. Hän pohtii työn eettisiä kipukohtia uudessa esseekirjassaan.

Anneli Vainio on oppinut pitkän uransa aikana tottelemattomuutta.

Ulkona on loskaista ja kylmää, mutta Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa vehreys tulvii päin. On kuin astuisi eri maailmaan, joka on täynnä elämää. Anneli Vainio kulkee edellä tottuneesti, nappaa ohi kulkiessaan kasvista lehden.

– Tämä on stevia. Se on makeaa. Haluatko maistaa?

Anestesiologi, kivunhoidon ja saattohoidon asiantuntija Vainio tunnistaa kasvit matkoiltaan, Ranskan puutarhastaan ja mökiltään Kemiöstä. Mökillä koronaeristyksessä syntyi myös tuore esseeteos Kohtaamattomuus, joka kertoo lääkärin työn kipukohdista.

Aiemmin Vainio on kirjoittanut kahdeksan tietokirjaa. Esseet ovat henkilökohtaisempia. Niissä Vainio käsittelee isoja eettisiä kysymyksiä, joita on kohdannut työssään kuolevien potilaiden parissa vuosikymmenten varrella.

Hän on ollut perustamassa ja johtamassa Terhokotia, johtanut kipuklinikkaa Kanadassa ja toiminut useiden vuosien ajan vapaaehtoisena kipu- ja saattohoitolääkärinä Kambodzassa.

– Ajattelin kirjoittaa pohdintojani ylös ennen kuin kuolen, Vainio naurahtaa. – Eivät ne ole mitään totuuksia, minulla ei ole vastauksia.

Tarkoituksena on myös vähän tökkiä, provosoida muutoksia.

Keskiössä on lääkärin ja potilaan kohtaaminen, tai oikeastaan sen puute. Vainion mielestä potilas on jäänyt sivuun suomalaisessa terveydenhuollon järjestelmässä, kun on panostettu lääketieteen kehitykseen. Laitteisiin, lääkkeisiin, koneisiin.

Ne ovat valtavan tärkeitä, mutta ihmisen hoitamisessa on toinenkin puoli. Elämään kuuluvan haurauden, kärsimyksen ja kuoleman tunnistaminen – ja tunnustaminen. Sitä ei voi mitata tehokkuudessa tai hallita teknologialla. Ehkä siksi se on helppo sivuuttaa.

– Sitä on hirveän vaikeaa tunnistaa edes itsessään, kun menee ja tekee. Joskus se rysähtää niskaan, kun potilas tai läheinen kuolee.

Kasveista tippuu pisaroita Vainion muistiinpanojen päälle. Ne tahraavat täyteen kirjoitetut sivut.

Lääkärikunnan suhtautuminen kuolemaan pitäisi Vainion mielestä ajatella uudestaan.

Työnohjaus pelasti auttajasyndroomalta

Vainio aloitti lääkärinä 1970-luvulla, kun Suomen terveydenhuoltojärjestelmää rakennettiin, ja lopettelee uraansa nyt, toisen ison uudistuksen aikaan.

50 vuotta sitten luotiin ensimmäistä kertaa järjestelmää, joka takaisi palvelut tasa-arvoisesti kaikille. Siinä oli paljon hyvää, mutta se rakennettiin Vainion mielestä liiaksi instituutio edellä.

– Ajateltiin, että tarvitaan vahva valtakunnallinen hallinto ja järjestelmä. Varmaan tarvittiinkin, mutta se ei lähtenyt potilaskeskeisesti, vaikka luotiin potilaita varten.

Tähän järjestelmään Vainio astui tuoreena lääkärinä, suoraan koulunpenkiltä. Kympin oppilas oli haaveillut iskelmälaulajan kiertue-elämästä, mutta päätynyt mielestään realistisempaan ammatinvalintaan.

– Siihen aikaan Kokkolassa, jos kirjoitti hyvin, oli kolme polkua: insinööri, juristi tai lääkäri.

Hän on ylpeä ammatistaan. Missään muussa työssä ei olisi päässyt niin lähelle ihmisiä heidän todellisissa tilanteissaaan. Lääkärintyö on vienyt eri maanosiin kohtaamaan kärsimystä, kipua ja kuolemaa.

Kun kysyn uran tärkeimmistä saavutuksista, Vainio miettii hetken ja vastaa:

– Hidas kehitys apulaislääkäristä ihmiseksi. Tottelevaisesta realistiksi.

Ensimmäinen kova opinpaikka, joka sai Vainioin kyseenalaistamaan totuttuja tapoja, oli teho-osasto Meilahdessa.

Sitä ennen hän oli ollut esimerkillinen opiskelija ja apulaislääkäri, kiltti ja tottelevainen. Oli helppoa tehdä, mitä käsketään ja tehdä se hyvin. Keskittyä elintoimintoihin, ei kohtaamiseen.

Sitten alkoi tulla eteen tilanteita, jotka töksähtivät.

– Yksi minun ikäiseni opiskelija oli kaulaan asti halvaantunut, eikä häntä edes tervehditty kierrolla.

Hyksin sädehoitoklinikalla 1980-luvulla Vainio työskenteli anestesialääkärinä ja aloitti syöpäkipujen hoitoon keskittynyttä ohjelmaa. Hän muistaa saaneensa haukut leikkaussalissa, kun oli käynyt työpäivän aikana syöpäpotilaan luona vapaaehtoisella kotikäynnillä.

Tuntui, että aina oli väärässä paikassa väärään aikaan. Riittämättömyyden tunne alkoi kalvaa. Vainio uupui ja päätyi työnohjauksen piiriin.

– Minulle tuli selvä auttajasyndrooma. Ajattelin, että olen ainoa, joka ymmärtää potilaita.

Yhdessä kollega Päivi Hietasen kanssa Vainio perusti terminaalihoidon työntekijöiden tukiryhmän. Se oli aluksi uusi asia, kuin "maanalainen sissiliike".

Ryhmässä puhuttiin hyvin raskaista potilastapauksista, nuorista syöpään kuolevista. Vainio alkoi lisäksi käydä yksilöllisessä työnohjauksessa, mistä muodostui tärkeä pelastusrengas.

Kun syöpäjärjestöt sitten pyysivät Vainota perustamaan Terhokotia, hän otti tutun työnohjaajan mukaan. Alusta alkaen Vainiolle oli selvää, että tällaista tukea saattohoitokodissa tarvitaan.

Työnohjauksessa Anneli Vainio on kyseenalaistanut omia puolustusmekanismejaan.

Koko henkilökunta siivoojia myöten käsitteli vuoroviikoin potilastapauksia ja työyhteisön ongelmia. Ryhmässä sai ylilääkärikin kuulla kunniansa.

– Sain kuulla, että olen autoritaarinen, hierarkkinen, en kuuntele. Kaikki historia, mitä sairaanhoitajilla on ollut systeemiä vastaan, tuli ensin ulos.

Kun patoumat saatiin purettua, homma alkoi toimia. Terhokodista tuli "virtuoosimainen kuuntelija", kun jokainen henkilökunnassa osasi taidon.

Vuosien varrella työnohjauksessa Vainio on esittänyt itselleen hankalia kysymyksiä ja kyseenalaistanut omia puolustusmekanismejaan. Loukkaantuva ylimielisyys ja ylihoitaminen ehkä suojelevat lääkäriä mutta eivät hyödytä potilasta.

– Mutta ei se pohdinta tee ketään paremmaksi ihmiseksi. Turha toivo, että muuttuisin kiltimmäksi. Minusta on tullut paljon ilkeämpi ajan kanssa, hän nauraa.

Arvokkaan elämän päätteeksi arvokas kuolema

Vainio on nähnyt monissa paikoissa vanhusten ylihoitamista. Arvokkaaseen vanhuuskuolemaan kuuluvat hänen mielestään kunnollinen palliatiivinen hoito ja itsemääräämisoikeus loppuun asti.

Siihen on vielä matkaa.

Kollektiivinen kuolemanpelko ajaa järjestelmää kokeilemaan kaikkea kuolemaa vastustavaa ja lykkäävää viimeiseen asti. Järkevämpää resurssien käyttöä olisi Vainion mielestä se, että opetetaan lääkäreitä ottamaan kuolema puheeksi, kun siihen on aihetta. Ihan perustasolla, päivystyksissä ja poliklinikoilla.

– Lääkärit pelkäävät kuolemaa yhtä paljon kuin muutkin, tai enemmänkin. Osaamme hyvin pistää ihmisiä neuloilla ja ottaa näytteitä, mutta ei osata kysyä, mikä ihmisen oma toive loppuelämästään on.

Työskennellessään Kaunialan sotainvalidien sairaalassa Vainio otti tavaksi tavata sinne tulevat vanhukset perheenjäsenten läsnäollessa ja kysyä, mitä tämä itse haluaa. Melkein kaikki vastasivat, että kukaan ei ole kysynyt.

– Koko rumba oli käyty jo siinä vaiheessa läpi. Käytössä saattoi olla yli 20 lääkettä ja hirveän vaikeaa niellä niitä kaikkia. 

Lääkärikunnan suhtautuminen kuolemaan pitäisi Vainion mielestä ajatella uudestaan. Se vaatisi sitä, että jokainen ajattelee omaa suhdettaan kuolemaan. Helpompaa on mennä nykyiselle välttelevälle linjalle.

– Mutta ei se mitään rakettitiedettä ole. Mikä tahansa työnohjaus tuo niitä mielikuvia lähemmäs, vakuuttaa Vainio.

Vaikka hänen mielestään miltei satavuotiasta elimistöä ei tarvitse loputtomiin piiskata lääkkeillä, vaan voisi antaa tilaa myös toisenlaiselle hoitosuunnitelmalle, ei se tarkoita, että Vainio varauksettomasti ajaisi eutanasiaa.

Eutanasialla ei voida paikata järjestelmän vikoja. Se ei ole laastari sille, että ei ole puitteita, aikaa tai resursseja kohdata potilaita, tutustua heihin ja tehdä yksilöllistä hoitosuunnitelmaa.

Mutta nyt on aika nousta ja lähteä. Jättää tämä elämää pursuava paikka taakse.