Ylilääkärin ei tarvitse olla yli-ihminen

Esihenkilöurani on kestänyt seitsemän vuotta. Paljon on tullut koettua, niin hyvää kuin huonoakin. Johtamisen oppimisprosessi on edelleen kesken. Hyvinvointialueille siirtymisen jälkeen työnkuva muuttui ja työmäärä lisääntyi. Olenkin miettinyt paljon lääkärijohtamista, sen merkitystä, haasteita ja vaatimuksia.

Lääkäriliitto on linjannut, että ”pääasiassa kliinistä työtä tekevillä lääkäreillä tulee olla hallinnollisena ja ammatillisena esihenkilönä asianmukaisen johtamiskoulutuksen saanut lääkäri”. Tämän voimme varmasti kaikki allekirjoittaa.

Kliinistä työtä tekevän lääkärin esihenkilön tulee ymmärtää työn sisältö ja sen moninaisuus ja tukea asiantuntijatyötä tekevää lääkäriä erityisesti haastavissa tilanteissa. Nykypäivänä johtaminen ei suju ns. ”vasemmalla kädellä”, vaan esihenkilöltä vaaditaan paljon ja odotetaan enemmän.

Lääkärit hakeutuvat yhä useammin hallinnolliseen lisäkoulutukseen. Lääkäriliiton järjestämä erikoislääkäreille tarkoitettu keskijohdon johtamiskoulutus on yhä suositumpi. Työn ohessa suoritettava eMBA-täydennyskoulutus ja työnantajien järjestämät JET-koulutukset ovat myös kasvattaneet suosiotaan. Lisäksi ilolla olen seurannut nuorten lääkärien jo peruskoulutusvaiheessa kasvavaa kiinnostusta johtamisen ja hallinnon koulutukseen.

Miksi ylilääkäriksi ryhdytään? Onko se ollut ajautumista vai päämäärätietoista toimintaa? Onko se sattumaa vai aitoa kiinnostusta ja halua tehtävään?

Johtamiskoulutuksissa käydään läpi tietoa hallinnoista, strategioista ja visioista, mutta myös henkilöstöjohtamisesta ja toivottavasti pikkuisen itsestä huolehtimisestakin. Strategiat ja visiot on opittavissa, mutta henkilöstöjohtaminen on haastavaa, uuvuttavaa, joskin myös niin palkitsevaa.

Suurin osa ylilääkäreistä tekee myös kliinistä työtä, osalla hallintopäiviä on ohjelmoitu, osalle ei. Toki osa ei myöskään ole valmis luopumaan kliinisestä työstä, ja tällöin aika johtamiseen voi olla lähes olematonta.

Valitettavasti ylilääkäri on edelleen monessa paikassa se ”viimeinen kortti”, jonka hallintopäivän voi hyvin muuttaa kliiniseksi työpäiväksi. On parempi perua hallintopäivä kuin poliklinikka tai leikkaus – vai onko?

Pitäisikö kuitenkin pysähtyä miettimään, mikä oikeasti on oleellista? Voisiko tavoitteena olla ammatillinen arvostus ylilääkärinä, johtamisen ammattilaisena, hyvänä henkilöstöjohtajana? Arvostus ei tule ainoastaan lääketieteellisen osaamisen kautta. Ylilääkäriys vaatii usein luopumista kliinisestä työstä ainakin osittain, mutta onko se luopumista omasta identiteetistä vai voisiko saada myös jotain uutta?

Itselleni on valjennut, että hallinto ja hallinnointi on helppoa ja opittavaa, mutta johtaminen – varsinkin ihmisten – on se suurin haaste. Ei ole helppoa sanoa ei ja tehdä päätöksiä, joiden tietää harmittavan porukkaa.

Tärkeää on myös verkostoituminen ja vertaistuen saaminen. Silloin on mahdollista ymmärtää, ettei ole yksin, muilla on aivan samanlaisia haasteita. Ja mikä tärkeintä, hyvä esihenkilö on kultaakin kalliimpi myös ylilääkäreille.

Saatko riittävästi tukea esihenkilöltäsi? Ehditkö tehdä työsi työaikana? Myös hallinnollisen työn? Oletko varannut joka viikkoon riittävästi aikaa alaistesi johtamiseen, heidän tapaamiseensa, hallintobyrokratiaan tutustumiseen ja kaikkiin tehtäviin, mitä sinulle tulee eteen? Vai jäätkö tekemään niitä, kun muut lähtevät kotiin? Onko työnkuvasi määritelty? Tuntuuko, että seinät kaatuvat välillä päälle, erityisesti nyt kun siirryimme täysin uusiin organisaatioihin vuoden alussa?

Hyvä ylilääkäri, miten jaksat? Huolehdi itsestäsi. Käy koulutuksissa, myös sellaisissa jotka tukevat omaa jaksamistasi. Sinä et ole yli-ihminen, eikä sinun tarvitse olla. Yritä löytää tukiverkosto, jonka kanssa voit jakaa luottamuksellisesti kokemuksiasi. Muista, että työterveyshuolto on myös sinua varten.