Vastaanotto: mikä ihana keksintö!
Terveydenhuollossa on totuttu mittaamaan suoritteita. Lääkäreiden palkkaus on perustunut siihen, että tietyistä toimenpiteistä palkitaan lääkäriä taloudellisesti. Samansuuruinen korvaus nopeasta kortisoni-injektiosta ja laaja-alaisesta kardiorespiratorisesta kokonaisarviosta asiointitulkin välityksellä ei kuitenkaan tunnu reilulta. Tätä kirjoittaessa sopimusneuvottelut ovat vielä kesken, mutta palkkausuudistusta ollaan viemässä siihen suuntaan, ettei yhteydenottotavalla ole väliä suoritteiden määrittelyssä. Puhelimitse tai sähköisen yhteydenoton perusteella tehdään laajoja arvioita, joiden tasoisia aiemmin suoritettiin vain vastaanottokäyntien yhteydessä.
Mihin uudessa uljaassa digimaailmassa vastaanottokäyntejä tarvitaan? Potilaat osaavat arvostaa vastaanottoa, mutta osaammeko me? Lääkärikoulussa opin, että kun potilasta kuuntelee, pelkän anamneesin perusteella voi yli 90% tapauksista tehdä diagnoosin. Potilas kyllä kertoo, mikä häntä vaivaa, kun vain malttaa kuunnella ja kysyy oikeat kysymykset. Loput diagnostiikasta saadaan statuksesta, labroista, kuvantamisesta ja muista erityistutkimuksista. Yliopistossa opetettiin käyttämään avoimia kysymyksiä vastaanoton aluksi. Harvoin potilas enää pääsee ensilinjassa suoraan lääkärin kanssa keskustelemaan. Alun avoimet kysymykset on hoidon tarvetta arvioiva triagehoitaja heittänyt jo aikaa sitten. Tilannetta on selvitelty varsin pitkälle, ennen kuin lääkäriä konsultoidaan. Potilailla on näille tiukasti haastatteleville portinvartijoille lempinimiäkin: luukkuruusut ja kerberokset.
Diagnostiikassa anamneesia saa toki selville viestittelemällä sähköisesti, puheluilla tai potilasasiakirjojen sekavaan maailmaan uppoutumalla. Anamneesin jälkeen välillä aivan perustellusti ohitetaan diagnostiikasta status-niminen välipysäkki ja loikataan suoraan laboratorio- ja kuvantamistutkimuksiin. Päivystyksissä labra laulaa ja ct surisee ympäri vuorokauden: nimirannekkeella saa vapaan pääsyn kaikkiin laitteisiin.
Tyyne (nimi muutettu) tulee pandemian jälkeen vastaanotolle väsymyksen vuoksi: hiukset ovat suorat ja harmaat aiemman värjätyn permanentin sijaan, paino on pudonnut arviolta 15kg, iho kelmeä, olemus kumara ja hauras, rollaattoriin nojautuva. Tuttu omalääkäri tajuaa viidessä sekunnissa oven avattuaan, että nyt on Tyynellä joko syöpä, masennus tai molemmat. Inspektiolla pääsee jo jäljille ja statuksesta löytyy selvä resistenssi vatsan alueelta. Sydänkin on heittäytynyt flimmerirytmiin. Tyynellä olikin epäilys, että jotain on pielessä: karjalan evakko ei turhasta lääkäriin lähde.
Lääkärin kosketus potilasta tutkiessa ja empaattinen ote on osa hoitoa jo taudin selvityksen alkumetreillä. Näitä ei digitalisaation keinoilla ole korvattavissa. Meillä yleislääkäreillä olennainen diagnostinen keino on aika: moni oirekuva osoittautuu benigniksi. Luonto parantaa, vaikkei spesifistä diagnoosia löydy. Lääkärin päässä käynnistyy herkästi hahmontunnistus, kun diagnoosia lähdetään setvimään. Vastaanotolla saa varsin tehokkaasti lyhyessä ajassa hoidettua sekä täydentävän haastattelun, fyysisen tutkimuksen, ohjelmoitua jatkot ja annettua henkistä tukea. Yleislääkäreille tyypillisiä tapauksia ovat somatisoivat paljon palveluita käyttävät potilaat, joilla tutkitusti hoidon jatkuvuus ja pitkät hoitosuhteet tukevat vointia. Näillä varsin halvoilla keinoilla on mahdollista hillitä tarpeettomista tutkimuksista syntyviä kustannuksia.
Vaikka diagnostiikkavaiheessa etäilyn uudet keinot nopeuttavat hoidon käynnistämistä, älkäämme unohtako vastaanoton merkitystä luottamuksellisen potilassuhteen luomisessa. Nuorten lääkäreiden on päästävä uran alussa tutkimaan potilaita myös oppimismielessä. Yhdellä perusteellisella vastaanottokäynnillä asiat saadaan nopeammin selväksi kuin toistuvilla etäkontakteilla, joiden sisällön tärkein tavoite ei saa olla potilaan vastaanotolle pääsyn estäminen.
