Terveyttä edistetään, edistyykö terveys?
Terveyspolitiikan ikuinen ongelma on, kuinka paljon käytettävissä olevasta kokonaisvoimavarapotista on mahdollista allokoida ennaltaehkäisevän, hoidollisen ja kuntouttavan toiminnan hyväksi?
Terveyden edistämistoimien toivotaan vähentävän sairauksien hoitamiseen kuluvia euroja.
Hallitusohjelma kannustaa lisäämään liikuntaa, esimerkiksi säännöllistä ja kustannuksiltaan edullista kävelyä raikkaassa ulkoilmassa. Pyrkimys on eittämättä loiventaa kansansairauksista kuten diabeteksesta ja verenpainetaudista johtuvien menojen kasvu-uraa. Tavoite on kannatettava, mutta miten onnistua motivoimaan juuri ne vaaravyöhykkeessä olevat henkilöt? Heidät, jotka pitäisi saada lenkkipoluille säännöllisesti?
Vahva ja välittävä Suomi -nimeä kantavasta hallitusohjelmasta löytyy toinenkin mielenkiintoinen kirjaus: neuvola- ja kouluterveyspalveluiden säädökset päivitetään, tavoitteena parantaa palveluiden vaikuttavuutta.
Ns. neuvola-asetus säädettiin aikoinaan tavoitteena yhdenmukaistaa hajanaiset, väestöä eriarvoistaneet palvelut. Asetuksen toimeenpano-ohjelmassa panostettiin lakisääteisiin määräaikaistarkastuksiin, primaaripreventioon. Toimeenpanon onnistumiseksi säädettiin normeiksi tulkittavat henkilöstömitoitussuositukset, jotka lisäsivät selvästi – tai olisi ainakin pitänyt lisätä – sekä terveydenhoitajien että lääkäreiden määriä. Ja sitä myötä toimintaan käytettävää kustannuspottia.
Terveyttä siis edistettiin, mutta edistyikö terveys?
Useiden mittareiden valossa lapset, varsinkin nuoret voivat entistä huonommin. Kausaliteetti tuskin kuitenkaan menee niin, että syy mittareiden punaisuudelle on ennaltaehkäiseviin toimiin panostaminen.
Tiukassa taloudellisessa tilanteessa on olennaista käyttää terveyden edistämiseen allokoitavat voimavarat kustannustehokkaasti ja tieteelliseen näyttöön perustuen sekä kuunnella niin asiakkaita kuin työntekijöitä.
Tutkittuun tietoon pohjautuvaa dataa tulee jatkuvasti lisää. Tietoa ja digitalisaation mukanaan tuomia mahdollisuuksia on syytä hyödyntää palveluita uudistettaessa. Koko väestöön suunnattavat massiiviset ”kaikille kaikkea samalla kauhalla” primaaripreventiiviset toimet kuluttavat paljon voimavaroja.
Seulonnan tueksi tarvitaan triagea, kohdentamista ja moniammatillista johdettua toimintaa.
On uskallettava puhua sekundaaripreventiosta, jolloin tullaan kiistanalaiseen kysymykseen että tämähän on sairaanhoitoa eikä kuulu meille. Koulumaailmaan sovellettuna jatkossa ei enää riitä pelkät määräaikaistarkastukset.
Päivitettävä palvelujärjestelmä tulee rakentaa niin kestävästi, jotta kykenemme vastaamaan ajan haasteisiin kuten opiskelua haittaaviin neuropsykiatrisiin ja mielenterveyden pulmiin. Uudistustyössä onnistuminen on ensiarvoisen tärkeää myös alan veto- ja pitovoimaisuuden kannalta.
