Muutos tuntuu pelottavalta
Hoidon jatkuvuusmallin edellytyksenä on työssäjaksamisesta huolehtiminen.
Elokuussa julkaistiin Omalääkäri 2.0 -selvitys. Siinä ehdotetusta Hoidon jatkuvuusmallista on kirjoitettu viime aikoina paljon mm. Lääkärilehdessä.
En ole koskaan tehnyt töitä omalääkärijärjestelmässä, mutta tästä huolimatta sana on mielessäni hyvin negatiivisesti latautunut. Selvitys oli nimestään huolimatta yleislääkärille mieluisaa luettavaa. Siinä suositeltiin hyvin vahvasti siirtymistä pitkiin hoitosuhteisiin ja todettiin, ettei asia voi toteutua ilman tuntuvaa resurssien lisäystä. Selvityksessä nähtiin, että paras tapa toteuttaa hoidon jatkuvuutta olisi kirjaamalla laki paljon sitovammin, niin että potilaalle annetaan oikeus valita lääkärinsä. Jopa niin, ettei potilaan hoidossa saisi lähtökohtaisesti käyttää lääkäriä, joka häntä ei ole aiemmin hoitanut.
Pidän työstäni yleislääketieteen erikoislääkärinä ja kouluttajana. On hienoa hoitaa samoja potilaita laaja-alaisesti ja herkästi omin kaikki vastaanotollani käyvät potilaat. Jos heillä on jo toimiva hoitosuhde kollegaan ei sellaista omimisen tarvetta tule, vaan voi iloita toimivasta potilas-lääkärisuhteesta. On hyvin ristiriitaista tuntea, että haluan kaikki potilaat itselleni, mutta samalla pelätä, että omalääkäriys suistaa minut suohon. En voi olla pelkäämättä, että kohta minut kahlitaan entistä pidemmiksi päiviksi työtuoliini, jotta täytän velvollisuuteni. Asiaa ei helpota, että hallituksen esitys perusterveydenhuollon kiireettömän hoitotakuun kiristämisestä 7 päivään on annettu eduskunnalle toukokuussa ja on nyt valiokuntakierroksella.
Koen ilmeisesti kollektiivista traumaa, jonka edellinen omalääkärimalli on aiheuttanut. Tämä traumatisoituminen mainitaan myös selvityksessä: Omalääkäritoiminnasta keskusteltaessa lääkärikunnassa syntyy hyvin helposti pelkoa työn, erityisesti työajan, hallinnan menettämisestä.
Selvityksessä hoidon jatkuvuusmallin osatekijöiksi mainitaan myös työssäjaksamisen tukeminen vastuuväestön riittävän pienellä koolla, työajan hallinnalla, riittävillä sijaistuksilla ja työnohjauksella. Tämä on ehdoton edellytys mallin toimimiselle. Mitä iloa on, että kaikki potilaat saadaan ohjattua samalle lääkärille, jos lääkäri uupuu ja vaihtaa työpaikkaa? Hoidon jatkuvuusmallissa työntekijöiden pysyvyys nousee suureen arvoon. Pelkkä sopiva palkkaus ei anna työpaikalle pitovoimaa ja nykyään monet nostavat tärkeimmäksi asiaksi työolot. Työt täytyy pääsääntöisesti ehtiä tehdä työajalla ja on oikeus luottaa, että ehtii hakea lapset ajoissa päiväkodista. Toistuvat liian pitkät päivät heikentävät palautumista, jolloin tehokkuus laskee ja noidankehä on syntynyt.
Lääkäri tarvitsee aikaa ajatella ja keskustella kollegoidensa kanssa. Meillä on perusterveydenhuollossa todella paljon osaamista, mutta emme kaikki voi osata kaikkea. Siksi on tärkeää mahdollistaa vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. On oltava myös mahdollisuus tehdä työnsä riittävän hyvin – jos jatkuvasti on tunne liian hätäisistä päätöksistä, niin työ alkaa tuntua hallitsemattomalta ja ammatillinen itsetunto heikkenee. Hoitomahdollisuuksien lisääntyessä olemme joutuneet erikoistumaan perusterveydenhuollon puolella ja jakamaan vastuita kollegoiden kesken. Tätä tärkeää osaamista ei saisi menettää, vaan kannustaa vastaavaan jatkossa. Monet ovat kokeneet tämän motivoivana.
Uskon, että muutos ja uusi ehdotettu hoidon jatkuvuusmalli tuntuu pelottavalta, koska pidän työstäni hyvin paljon enkä halua joutua luopumaan siitä. Työni perusterveydenhuollossa on tämän koko kahdeksan vuoden ajan ollut hyvin hektistä. Taidan pelätä, että jos muutos veisi asioita huonompaan suuntaan, en enää jaksaisi sitä. Olen yksi heistä, joka on vähentänyt työaikaansa 80–90 prosenttiin, jotta jaksan illalla antaa itsestäni vielä jotain pienelle lapselleni. Jos täysi työaika tarkoittaisi työpäivien kestävän 08–15.37 tai vain hieman enemmän, ei täysi työaika tuottaisi ongelmia. Mutta sehän ei useinkaan mene niin.
