Lääkäri vai tuomari? Ja millainen lääkäri?

Aloitin seitsemänkymmentä päivää sitten Lääkäriliitossa viestinnästä ja vaikuttamisesta vastaavana johtajana. Koska uusilla toimijoilla on melko nopeasti hiipuva oikeus esittää tyhmiä kysymyksiä ja kyseenalaistaa vallitsevia totuuksia, ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja nostaa esille muutamia asioita, joita kannattaa ainakin pohtia.

Nykyaikaa on syytetty kuplautumisesta – ihmiset valitsevat itselleen miellyttävän sosiaalisen todellisuuden seuraamalla niitä vaikuttajia ja uutiskanavia, jotka pönkittävät heidän maailmankuvaansa eivätkä tuo esiin epämiellyttäviä totuuksia. Lääkärit ovat tässäkin edelläkävijöitä – kuplautumista on ollut nähtävissä jo paljon ennen kuin sosiaalisesta mediasta oli kuultukaan. Näen Lääkäriliiton viestinnän roolin tässä osaksi myös nuppineulana, jonka tehtävä on aina silloin tällöin puhkaista kuplia eli herätellä keskustelua, mikäli se näyttää menevän liian homeopaattiseksi.

Yleisesti ammattiliiton tehtävä on pyrkiä nostamaan järjestäytymisastetta ja nostaa ammattikunnan arvostusta.

Entä mitä sitten pitäisi tehdä, jos järjestäytymisaste lähentelee pohjoiskorealaista tasoa ja kun ammattikunnan arvostus on sekä palkkamittareilla että erilaisissa ”Mitä ammattia arvostat eniten” -kyselyissä kansakunnan kärkeä? Onko vain niin, että Lääkäriliitto tai lääkärit kollektiivina ovat onnistuneet edunvalvonnassaan mainiosti ja työtä pitää jatkaa entiseen tapaan?

Kysymys on hyvä, mutta siihen vastaaminen on vaikeaa. Yhtäältä on syytä olla ylpeä. Kyse tässä ei ole liiton onnistumisesta, vaan koko yhteisön menestyksekkäästä edunvalvonnasta. Lääkärit ovat elinikäisen oppimisen esimerkkiprofessio: Mikäli jokainen ammattikunta suhtautuisi opiskeluun ja tutkimukseen samalla tavoin kuin lääkärit, saattaisi Suomi olla edelleen se sellainen osaamisen huippumaa, joka synnytti Nokioita ja Supercellejä. Lääkäriliitto ylittää myös työnantaja-työntekijä -vastakkainasettelun tavalla, joka sopisi esimerkiksi jokaiselle alalle. Ja tuskin kukaan muu professio puhuu ammattietiikasta yhtä paljon kuin Lääkäriliitto.

Toisaalta kaikki eivät ole onnistumisesta yhtä mieltä. Vaikka ammattia arvostetaan alan ulkopuolella, se ei välttämättä tarkoita, että sama koskisi kaikissa suhteissa liittoa.

Kun kerroin valinnastani Facebookissa, sain kymmeniä palautteita, joissa onnittelujen ohella huomautettiin, että menet sinne sitten rajoittamaan lääkäreiden koulutusmääriä ja edistämään lääkäripulaa. Kun poliitikoilta kysyy, mikä on Lääkäriliiton olemassaolon tavoite, tämä tulee valitettavan usein esiin ensimmäisenä. Tässä ei kuitenkaan varsinaisesti keskustella lääkärien määrästä, vaan siitä, saako julkinen terveydenhuolto kaikkiin tehtäviin kaikkialle työntekijöitä. Tähän toki vastataan, että miten on mahdollista, että peräkylään löytyy aina kunnanjohtajia paljon pienemmällä palkalla, muttei lääkäreitä – mikäli heitä olisi enemmän, vähemmänkin houkuttelevat postit kelpaisivat. Ja tätä asiantilaa pidetään Lääkäriliiton vikana, mikä on toki humoristista.

Lääkäriliitto on herätellyt asiasta tutkimukseen perustuvaa keskustelua, ja STM:n johtama poikkihallinnollinen työryhmä on tekemässä – ensimmäistä kertaa – kunnon tutkimusta lääkäripulan syistä ja mahdollisista ratkaisuista. Juuri näin tulee toimia.

Lääkäriliitto on sikäli jäsentensä näköinen organisaatio, että siellä on huikea määrä asiantuntijuutta. Sana ei kuitenkaan ole tullut lihaksi parhaalla mahdollisella tavalla, meillä on todella paljon työtä viestinnän ja vaikuttamisen kehittämisessä. Yksi keskeinen asia tässä on liittoon liittyvien ennakkoluulojen murtaminen. Kekkonen tokaisi aikoinaan, että Suomen paikka maailmassa on olla lääkäri eikä tuomari. Tällä hän perusteli sitä, ettei Suomi ottanut kantaa Neuvostoliiton jyrätessä Unkarin kansannousun vuonna 1956. Kekkosen lääkäri oli tuossa sellainen, joka ei tehnyt mitään, vaan antoi asian tapahtua. Jälkeenpäin vertausta on käytetty paljon ylevimmissä yhteyksissä.

Olen miettinyt viime viikkoina tuota lausahdusta paitsi suhteessa Suomen politiikkaan Ukrainan suhteen, niin myös Lääkäriliiton asemaan.

Yhteiskunnan suhteen Lääkäriliiton pitää olla sellainen lääkäri, joka tuo esiin sen mikä on pielessä, ja esittää korjaavia toimenpiteitä eikä lumelääkkeitä. Viestinnän tehtävä on paketoida ja lähettää se tavalla, joka huomataan.