Koulutuksen kohtalonvuodet

”Jo nyt melkein kaikkialla opetustilat ja luentosalit ovat liian ahtaita, opetuspotilaita ei riitä kaikille eikä opetushenkilökuntaa ole tarpeeksi” (1).

Näin Medisiinariliiton puheenjohtaja Nsar Sori kertoi opiskelijoiden huolista, kun tieto lääkärikoulutusmäärän kasvattamisesta oli julkistettu juhannuksen alla. Sen sijaan poliitikkojen, elinkeinoelämän ja kansalaisten riveissä uutinen sai myönteisen vastaanoton. Tyytyväisyyttä näytti himmentävän vain liian pienenä pidetty noin 10 %:n lisäys sisäänottomäärässä, 755:sta 826 opiskelijaan.

Vuodesta 2000 lääketieteellisten tiedekuntien aloituspaikkoja on lisätty yli 60 %. Opettajia ei ole vastaavasti saatu lisää ja heidän kuormituksensa on kasvanut. Viimeisintä 71 opiskelijan lisäystä kompensoidaan kertaluonteisella rahoituksella, mutta se ei auta korjaamaan pitkäaikaista resurssivajetta. Vaikka kandidaatin tutkinnosta odotetaan myöhemmin kohennusta rahoitukseen, huoli liian niukoista opetusresursseista jatkuu. Koulutusta modernisoidaan digitaalisin keinoin, mutta edelleen tarvitaan opettajia ja oppimisen arviointia. Lähiopetus on korvattavissa vain osittain.

Koska opiskelijakohtainen potilasharjoittelu on vähentynyt, työelämään siirtyvä nuori lääkäri tarvitsee aiempaa enemmän tukea ja ohjausta harjaantuakseen kliinisissä taidoissa.

Miten kasvavaan tarpeeseen vastataan, kun ohjaus ei nytkään toteudu kaikkialla riittävästi?

Palveluverkon harventaminen ja suunnitellut profiilien muutokset useissa sairaaloissa hankaloittavat tilannetta entisestään.

Vuosituhannen alussa työikäisiä lääkäreitä oli 16 000. Voidaan arvioida, että nyt heitä on yli 23 000 ja ensi vuosikymmenen loppupuolella vähintään 4000 enemmän, ulkomailla opiskelleet mukaan lukien.

Lääkärimäärän jatkuvaa kasvua ei ole kyetty hyödyntämään julkisen sektorin tarpeiden mukaisesti. Perusterveydenhuollon vakansseja on lisätty vain piirun verran ja erikoissairaanhoidossa kamppaillaan yhä vaativampien haasteiden kanssa usein liian niukoin lääkäriresurssein.

Koulutusmäärän kasvattaminen jää heikoksi paikkalapuksi, ellei julkisen sektorin pitovoimaa nopeasti vahvisteta.

Työkuorma ja joustojen puute ajavat lääkäreitä osa-aikaisiksi tai kokonaan yksityissektorille. Tämä on pakottanut hyvinvointialueet myös sellaisiin ostopalveluihin, joissa oma tuotanto olisi tarkoituksenmukaisempaa. Voi kysyä, olisiko ollut taloudellisempaa korjata työolot jo kauan sitten.

Lääkärivajeet luovat uhkaavan varjon erikoistumiskoulutukselle, joka vaatii julkisen palvelujärjestelmän erikoislääkäreiltä merkittävää työpanosta. Opinto-oikeuksien lisäksi tarvitaan erikoistumispaikkoja ja sujuvat koulutuspolut. Yliopistosairaaloissa koulutus on monella erikoisalalla ruuhkautunut.

Yksityissektorilla vastaanottotoiminta on perinteisesti ollut erikoislääkäripainotteista, mutta nyt myös nuoria lääkäreitä rekrytoidaan aktiivisesti. Jos uudet työmahdollisuudet alkavat vähentää kiinnostusta erikoistumiseen, se vaikuttaa työvoiman riittävyyteen useilla erikoisaloilla.

Lisäksi etätyön painottuminen työtehtävissä liian varhain voi heikentää oppimista kliinisissä taidoissa ja kaventaa käsitystä lääkärintyöstä.

Miten tältä tietä palataan?

Kriittisintä terveydenhuollon kulujen hallinnassa on lääkärikunnan koulutustaso ja kokonaisosaaminen, sillä lääkärien päätökset tuottavat kuluista valtaosan. Tutkimusten ja hoitojen oikea kohdentaminen on paitsi taloudellisinta, myös elintärkeää. Ilman hyvää koulutusta myös yksityissektorin kyky tuottaa vaikuttavia palveluita julkisen sektorin tueksi heikkenee. Sekä yliopistot että palvelujärjestelmä tarvitsevat resurssinsa. Muuhun ei ole varaa.