Erittäin kalliiden lääkehoitojen ongelma

Lääketieteellinen priorisointi on tullut välttämättömäksi, mutta siihen liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Otan esille yhden.

Parikymmentä vuotta sitten Turun yliopistollisen keskussairaalan sisätautien klinikassa pohdittiin hankalaa ongelmaa. Joillakin potilailla oli vaikea kertymäsairaus, Fabryn tauti. Sitä ei aikaisemmin ollut pystytty hoitamaan, mutta nyt oli saatu käyttöön tehokas entsyymikorvaushoito (1). Pulmana oli, että hoito oli tavattoman kallis, 200 000–300 000 euroa potilasta kohti vuodessa, ja hoito kestäisi koko elinajan.

Klinikka päätyi siihen, että hoidon antaminen käytettävissä olevien resurssien puitteissa ei ollut mahdollista. Potilaat ja potilasyhdistys tekivät kuitenkin kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka otti asian käsiteltäväkseen.

Seurauksena oli tärkeä linjanveto, joka edelleen vaikuttaa käytäntöön.

Oikeusasiamies päätti, että resurssien puuttuminen ei ollut hyväksyttävä syy evätä hoitoa. Päätöksen pohjana oli, että perustuslain 19§:n 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava ”jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä”. Laissa ei puhuta mitään resursseista tai kustannuksista, joten tulkinta oli, ettei niillä ole vaikutusta. Hoitojen priorisointi olisi siis mahdotonta, sillä jokaista potilasta olisi hoidettava lääketieteen edellyttämällä tavalla riippumatta hintalapusta.

Oikeusasiamiehen kanta on tiedossa.

Mitä ajattelevat kansalaiset, mitä ajattelevat lääkärit?

Kaksi vuotta sitten toteutetussa Terveydenhuollon priorisointi-kyselyssä (2) esitettiin väite ”Hoitojen priorisointi on mahdotonta, jokaista potilasta on autettava kaikin keinoin”. Kansalaisista 50,7 % oli täysin tai osittain samaa mieltä väitteen kanssa, 14,5 % oli eri mieltä. Lääkärien ja hammaslääkärien ryhmästä vain 13,5 % oli täysin tai osittain samaa mieltä väitteen kanssa, 70,1 %. oli eri mieltä.

Kansalaisten enemmistö näytti siis olevan samaa mieltä oikeusasiamiehen kanssa, lääkäreiden enemmistö eri mieltä. Kysyttäessä pitäisikö yksittäisen potilaan hoitojen kustannuksilla olla yläraja, sen enempää kansalaisten kuin lääkärienkään enemmistö ei sitä kannattanut.

Nyt tilanne on toinen kuin Fabryn taudin lääkehoidon alussa. Uusia yhtä kalliita tai vielä kalliimpia lääkehoitoja on tullut, ja on tulossa enemmän, joukossa 3–4 miljoonan euron hintaisia kerta-annoksena annettavia lääkkeitä. Jos oikeusasiamiehen linjausta noudatetaan, kaikki korvataan, oli lääkeyhtiön laittama hintalappu kuinka korkea tahansa.

Ennen pitkää tulee vastaan tilanne, jossa kipukynnys on niin korkea, ettei sitä pysty ylittämään: hinta tulee niin korkeaksi, että yhden potilaan hoito maksaa enemmän kuin jonkin terveysaseman pyörittäminen vuodessa tai parissa. Se voi tapahtua samaan aikaan, kun hyvinvointialueilla joudutaan budjettiylitysten vuoksi sulkemaan terveysasemia. Silloin voidaan kokea, että priorisointi on välttämätöntä.

Perustuslain muuttaminen ei tunnu helpolta vaihtoehdolta, mutta ilman lainopillista koulutusta oleva kirjoittaja pohtii, voisiko lain tulkinta muuttua.

Oikeusasiamies teki Fabryn taudin hoitoa koskevan päätöksen vuonna 2005. Tilanteen nyt radikaalisti muututtua herää kysymys, voisiko perustuslain 19§ 3 momentin tulkinta muuttua?

Tähän asti lakitekstin alkuosa ”jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut” on ollut esillä, mutta loppuosa ”ja edistettävä väestön terveyttä” on jäänyt vähemmälle huomiolle. Jos yksilöille korvattavat kustannukset tulevat niin massiivisiksi, että väestön terveyden edistäminen on uhattuna, voisiko lakia tulkita niin, että jokaiselle turvataan riittävät terveyspalvelut kuitenkin siten, että resurssien puitteissa myös väestön terveyden edistäminen onnistuu?

Luulen, että jo lähiaikoina tarvitaan kansallisia priorisointikokouksia ratkaisemaan tämänkaltaisia ongelmia.