Olen saanut kunnian parina vuonna käydä tapaamassa Tampereella opintonsa aloittaneita lääkisopiskelijoita heidän ensimmäisellä opiskeluviikollaan. Kurssikaverini koulutusjohtaja Tommi Kiekaran kera olemme pohtineet heidän kanssaan myös omia ensimmäisiä lääkispäiviä – joista on toki jo jokunen vuosi.

Moni asia on toki muuttunut vuosien varrella – mutta jotkut eivät.

Muistan elävästi kuinka ensimmäisenä päivänä lääkiksessä dekaani aloitti juhlavasti: ”Hyvät kollegat. Tästä se alkaa.” Itsekin ajattelen, että lääkäriys alkaa ensimmäisestä opiskelupäivästä ja kulkee mukanamme koko elämämme ajan.

Meitä oli nelisenkymmentä B-rakennuksen luentosalissa aloittamassa opintoja. Nykyisin määrä on moninkertainen kaikissa lääketieteen opinahjoissa. Mielessä pyörivät kysymykset ovat silti hyvin samankaltaisia.

Monia jännittää tavata potilas ensimmäisen kerran. Valkoinen takki tuntuu juhlavalta päällä mutta sen mukanaan tuoma paino harteilla saattaa olla myös ajoittain raskas.

Miten lääkärin tulee käyttäytyä? Olenko aina jollain tavalla lääkärin roolissa? Miten erottaa työ ja vapaa-aika? Sukulaiset ja tuttavat näkevät minut lääkärinä – miten paljon minun pitää olla heillekin lääkäri? Voinko joskus unohtaa lääkärin roolin ja olla vain oma itseni?

Itse ajattelen, että olisi varsin raskasta yrittää olla jossain roolissa vuosikymmenien ajan. Lääkärinäkin kannattaa olla oma itsensä.

Luonteeltaan rauhallisempi tai erityisen ekstrovertti ihminen ovat varmasti hieman erilaisia lääkäreitä myös potilaan silmissä. Siltikin on helpompi olla oma itsensä kuin yrittää olla joku muu. Toki on hyvä pitää silmät ja korvat auki ja ottaa esimerkkiä kokeneemmista kollegoista – esimerkiksi tavasta, jolla puhutaan potilaille.

Hyvät käytöstavat eivät koskaan ole pahitteeksi.

Jos et ole tottunut antamaan tilaa toisen puheenvuorolle tai kuuntelemaan keskittyneesti, niin on aika opetella se.

Jos olet opiskelijana mukana vaikkapa vastaanotolla niin esittele itsesi ja ole läsnä siinä hetkessä. Jos mietitään vaikkapa potilailta tulevia valituksia, niin hyvin usein niihin liittyy jokin kokemus siitä, että potilas ei ole kokenut tulleensa kuulluksi, lääkäri on vaikuttanut välinpitämättömältä tai ei ole ymmärtänyt vaikkapa toimenpiteeseen liittyvää jännitystä.

Jokainen, joka tätä työtä tekee, tekee myös virheitä. Niin käy väistämättä, vaikka yrittäisimme parhaamme. Joudumme tekemään nopeita päätöksiä kiireessä päivystysaikaan.

On helppo joskus jälkikäteen tarkastella niitä ja osoittaa missä olisi voinut toimia toisin.

Silloinkin – ja erityisesti silloin – kannattaa olla oma itsensä.

Ripaus nöyryyttäkään ei ole pahitteeksi. Jos on tehnyt virheen, se kannattaa myöntää.

Jos potilas on kokenut käytöksesi tympeäksi, kannattaa pahoitella asiaa. Ihmiset ovat myös armollisia silloin, jos ymmärtävät, että olemme tehneet parhaamme ja että osaamme asettua myös potilaan haavoittuvaan asemaan.

Hyvät kollegat, kenestäkään ei tule täydellistä lääkäriä. Mutta lupaan, että teistä tulee erinomaisia lääkäreitä, kun olette avoimin mielin ja valmiina oppimaan joka päivä jotain uutta.

Arkkiatrin sanoin: ”Kun lääkäri lupaa valassaan palvella ihmisyyttä, kunnioittaa elämää ja edistää terveyttä, enempää ei voisi luvata. Lääkärille asetetut vaatimukset ovat niin suuret, ettei urakasta selviä, ellei ole aidosti motivoitunut. Vaativaan työhön sitoutuminen tuottaa onnistumisen riemua ja oppimisen iloa, kokemuksen kasvattavaa varmuutta ja auttamisen antamaa hyvää mieltä. Lääkärin työ on enemmän kuin ammatti; elämäntapa, identiteetti ja kutsumus.”