Ei vaikuttavuutta ilman osaamista

Nykyterveydenhuollossa yksi tavoite on ylitse muiden: vaikuttavuus. Sana toistuu hyvinvointialueiden strategioissa läpi Suomen, usein vielä prioriteettilistan kärjessä. Esimerkiksi Kanta-Hämeen hyvinvointialueella se tarkoittaa, että ”hyvinvointialueella käytetään näyttöön perustuvia vaikuttavimpia toimintatapoja, jotka luovat lisäarvoa asiakkaalle”.

Vaikuttavuus on erinomainen tavoite. Meidän tulee tehdä niitä asioita, joista on potilaalle eniten hyötyä ja karsia turhakkeet.

Haaste on se, että vaikuttavuuteen tähtäävät toimenpiteet kääntyvät hyvinvointialueilla usein tarkoittamaan säästämistä. Usein parempi keino vaikuttavuuden lisäämiseksi olisi osaamiseen panostaminen.

Terveydenhuollon vaikuttavuus perustuu lopulta siihen, että potilastyössä oleva ammattilainen osaa tehdä oikea päätöksen.

Hoivakodissa olevan ikäihmisen tarpeeton päivystysreissu voidaan välttää, jos vuorossa oleva hoitaja osaa tulkita tilannetta oikein ja hoitaa asian itse. Erikoissairaanhoidon kallis tutkimus- ja erikoisalakierre voidaan välttää, jos hoitava lääkäri osaa epäillä oikeaa syytä oireen taustalla jo alkuvaiheessa. Kalliitkin hoidot maksavat itsensä takaisin laatupainotteisina elinvuosina, kunhan niistä hyötyvät potilaat osataan valita.

Osaaminen ei synny itsestään, vaan se vaatii aktiivisia toimia, käytännössä tutkimusta ja koulutusta. Vaikuttavia hoitoja voidaan tunnistaa vain tekemällä lääketieteellistä tutkimusta. Jotta tutkimustulokset voivat päätyä potilastyötä tekevän työkalupakkiin, pitää kliinikon olla tietoinen tuloksista. Vaikuttavuuteen panostamista on se, että ammattilaisella on aikaa lukea, opiskella, ajatella ja keskustella.

Voisi luulla, että vaikuttavuutta tavoittelevat hyvinvointialueet panostaisivat tällä hetkellä kaikin keinoin kaikkien ammattiryhmien koulutukseen ja tieteen tekemiseen. Näin ei kuitenkaan ole.

Lääketieteellisen tutkimuksen määrä yliopistosairaaloissa on romahtanut. On arvioitu, että vuonna 2023 tutkimusta syntyi 47 % vähemmän kuin mitä olisi odotettu aikaisemman trendin perusteella. Suurin syy muutokselle on terveystietojen toissijaista käyttöä säätävä laki, joka teki rekisteritutkimuksesta hankalaa. (1)

Vaikka pääsyyllinen tutkimuksen vähenemiseen on muualla, toivoisi hyvinvointialueilta aktiivisempia toimia tutkimuksen turvaamiseksi. Toisiolaki kun ei ole ainut tutkimuksen määrään vaikuttava seikka. Monella hyvinvointialueella esimerkiksi tohtorintutkinnoista ja dosentuureista – eli osaamisesta – maksettavat henkilökohtaiset lisät ovat vähentyneet tai jopa jäissä. Jos jokin asia on hankalaa eikä siitä ole itselle mitään hyötyä, jää se helposti tekemättä.

Hyvinvointialueiden kannalta on ymmärrettävästi hankalaa panostaa osaamiseen, sillä koulutus ja tutkimus ovat niitä hyvinvointialueen ei-välttämättömiä tehtäviä, joista on mahdollista leikata. Jos rinnakkain leikkauskohteena ovat välitön potilashoito ja osaamisen kehittäminen, on helppo arvata mihin valinta kohdistuu.

Meidän tulisikin pohtia keinoja, joilla tutkimukseen ja osaamisen kehittäminen tarvittavat resurssit eriytettäisiin potilaiden hoitoon käytettävistä resursseista. Osaamisen suojaaminen säästöiltä kun on tulevaisuuden hoidon vaikuttavuuden parantamista.