Covid-19, tehohoito ja toisiolaki

Suomalaista tehohoitoa pidetään yleisesti korkeatasoisena ja tasalaatuisena. Suomen tehohoitokonsortio kokoaa jatkuvasti tietoa tehohoitopotilaiden sairauden laadusta ja vaikeudesta sekä hoidoista ja niiden tehokkuudesta (1). Tämä laatutietokanta mahdollistaa esimerkiksi pandemian yllättäessä nopean reagointikyvyn antaa viranomaisille tiedon tehohoidon kapasiteetin riittävyydestä sekä hoitotuloksista.

Äskettäin julkaistiin kahden Husin johtohenkilön kirjoitus ”Koronapandemian opit terveydenhuollolle” (2), jossa painotettiin hoidosta vastaavien lääkäreiden kansainvälisen verkostoitumisen merkitystä pandemian alussa. Keski-Euroopasta saatujen tietojen avulla tehohoidon kapasiteetin jyrkän lisääntymisen tarve tuli heti oikein arvioiduksi. Kirjoittajat kuitenkin, hieman yllättäen, kertovat jääneensä pois kansainvälisestä covid-19-tutkimuksesta suomalaisen lainsäädännön luomien käytänteiden vuoksi: ”jäämme auttamattomasti kansainvälisesti nuolemaan näppejämme” (2).

Kuulostaa huolestuttavalta, että huolimatta erinomaisista suomalaisista tietokannoistamme jäämme lainsäädäntömme vuoksi pois kansainvälisistä tutkimuksista. Kysymys on vuonna 2019 voimaan tulleesta toisiolaista.

Asiaan on toki yritetty vaikuttaa.

Viiden yliopistosairaalan johtajaylilääkärit vetosivat eduskuntaan vuonna 2021 toisiolain muuttamiseksi. Vetoomuksessa tuotiin mm. esille, että toisiolain ja tietolupaviranomaisen (Findata) tulkinnat lopettavat käytännössä suuren osan suomalaisesta rekisteriperusteisesta tehohoitotutkimuksesta. Samoin tuotiin esille, että Suomen tehohoitoyhteisö on joutunut ilmoittamaan muiden maiden tehohoitoverkostoille (ESICM, Euroopan tehohoitoyhdistys, Pohjoismaat), ettei Suomi hankalan lupabyrokratian vuoksi enää osallistu nopealla aikataululla tehtäviin ja vailla riittävää rahoitusta oleviin rekisteritutkimushankkeisiin.

Yhtenä esimerkkinä toisiolain aiheuttamista ongelmista vetoomuksessa tuotiin esille eurooppalainen, keväällä 2020 nopeasti toteutettava covid-19-tehohoitopotilaiden tutkimus, johon suomalaiset eivät voineet osallistua. Aiemmin se olisi käynyt helposti. Teho-osastojen vastuulääkärit olisivat hakeneet johtajaylilääkäreiltä tutkimusluvat. Tämän jälkeen tiedot olisivat ilman potilaan tunnistamista mahdollistavia tietoja taltioitu kustakin osallistuvasta sairaalasta suoraan sähköiseen tutkimustietokantaan. Mitään kustannuksia ei olisi syntynyt, vaiva olisi ollut pieni, mutta olisi päästy mukaan merkittävään kansainväliseen tutkimukseen.

Nyt pitäisi hakea lupa Findatasta, jonka puolestaan pitää ennen lupakäsittelyä kääntyä osallistuvien sairaanhoitopiirien puoleen ja tiedustella niiltä tietojen poiminnan kustannuksia. Tietoja ei voisi syöttää suoraan kansainväliseen tietokantaan vaan sairaanhoitopiirien tulisi toimittaa tiedot Findatalle tietoturvallista väylää pitkin.

Kaikki tämä maksaisi.

Findata esikäsittelisi tiedot ja poistaisi sitten suoran tunnistamisen mahdollistavat tiedot. Lopuksi tiedot pitäisi toimittaa toisiolain mukaiseen hyväksyttyyn tietoturvalliseen ympäristöön kansainvälisen tutkimuksen käyttöön. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole olemassa yhtään ulkomaista Findatan hyväksymää tietoturvallista ympäristöä, joten tutkimukseen osallistuminen ei siis ole teoriassakaan mahdollista.

Suomalaisten tietokantojen käytön estyminen kansainvälisessä tutkimusyhteistyössä on vain yksi toisiolain ongelmista.

Lääkäriliitossa valmistellaan ehdotuksia ensi kevään hallitusohjelmaan niin, että ongelmiin löytyisi ratkaisuja. Lain tulkinta ei myöskään ole ongelmatonta, siksi Lääkärilehti on pyrkinyt selkiyttämään joitakin väärin ymmärryksiä (3). Työtä riittää.