Lääkäriliiton ohje asiantuntijana ja lausunnonantajana toimivalle lääkärille

Lääkäriliiton hallitus hyväksyi kokouksessaan maaliskuussa ohjeen asiantuntijana ja lausunnonantajana toimivalle lääkärille. Lausuntojen antaminen on tärkeää yhteiskunnallista toimintaa, jossa kontaktipintana ovat mm. tuomioistuimet, viranomaiset ja erilaiset laitokset. Aloitteita lausunnonantoa ja asiantuntijuutta koskevan ohjeen aikaansaamiseksi oli tullut sekä viranomaisilta että jäseniltä. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus kiinnitti pari vuotta sitten Lääkäriliiton huomiota asiantuntijana toimivien lääkärien lausuntoihin. Lausuntoa pyytänyt viranomainen joutuu hankalaan tilanteeseen, kun lausunnoissa törmätään koulukuntaeroihin ja varsinkin siihen, että eräiden lausuntojen kohteena näytti monessa tapauksessa olevan toinen asiantuntijalääkäri pikemmin kuin varsinainen lausuttava asia. Toisen lääkärin asiantuntemusta on lausunnoissa saatettu epäillä. Lausunnonantajan asiantuntemusta epäilevät usein myös kielteisen todistuksen saaneet potilaat. Muutamat liiton jäsenet ovat myös kääntyneet liiton puoleen valittaen lausunnoissa ilmenevää epäkollegiaalisuutta.

Markku Äärimaa

Iatrogeeninen lääkekoukku?

Oireiden palaaminen pitkän lääkehoidon jälkeen on karvas pettymys niin potilaalle kuin lääkärillekin; se tulkitaan herkästi sairauden saamaksi selkävoitoksi (1). Kuitenkin kyse saattaa olla - erityisesti nykyisten täsmälääkkeiden aikana - lääkkeen poisjättöoireesta (rebound) (1,2). Entsyymin tai reseptorin ankara ja pitkällinen pommittaminen agonisti- tai antagonistilääkemolekyylillä synnyttää nimittäin kompensaatiomuutoksia erilaisten biologisten palautejärjestelmien välityksellä: kohde-entsyymin tai -reseptorin aktiivisuus ja määrä ovat sopeutuneet lääkkeeseen (2). Niinpä lääkkeen yhtäkkinen lopettaminen saattaa herättää juuri hoidetun oireen entistäkin ärhäkämpänä. Siinä tilanteessa voidaan säikähtää päättelemään, että sairaus ei vielä parantunutkaan tai että se mokoma palasi nopeasti, ja lääkitystä jatketaan ja jatketaan...

Pekka Leinonen

Anafylaktisen sokin esto

Hengenvaarallinen anafylaktinen sokki väijyy salakavalasti erityisesti pistiäis- ja ruoka-aineallergisia ihmisiä. Jo ensimmäinen yliherkkyysreaktio voi viedä hengen, eivätkä aiemmat lievät kohtaukset suinkaan takaa selviämistä seuraavasta anafylaktisesta reaktiosta (1). Pähkinäallergia on tunnetuimpia kohtalokkaan anafylaktisen sokin syitä: esimerkiksi Yhdysvalloissa siitä kärsii noin 1,5 miljoonaa kansalaista, ja joka vuosi muutama kymmenen menehtyy varsin sattumanvaraisesti nielaistessaan ruoassa vahingossa jopa vain yhden tai kahden pähkinän annoksen (1). Niinpä jatkuva varuillaanolo ja jopa neurotisoituva pelko kahlitsevat näitä ihmisiä ruokakaupassa, ravintoloissa, kutsuilla ja pahimmillaan ennen jokaista vierasta suupalaa. Nopeasti kehittyvä anafylaktinen reaktio voidaan pysäyttää mukana kuljetettavan adrenaliinikynän avulla, mutta koska helpotus saattaa kestää vain hetken, potilas joutuu varmuudekseen yleensä turvautumaan vielä päivystysvastaanottoon (2).

Pekka Leinonen

Keskustelu potilasvakuutuskeskuksen päätöksestä jatkuu: Sairauskertomukseen merkintä, jos resurssipula viivästyttää hoitoa

Ylilääkäri, dosentti Peter Lüthje ja osastonylilääkäri Martti Äyräs Kuusankosken aluesairaalasta kirjoittivat Suomen Lääkärilehden numerossa 12/2003 (s. 1480) Keskustelua-palstalla eräästä Potilasvakuutuskeskuksen korvauspäätöksestä. Kirjoitus antaa aihetta muutamaan tarkennukseen ja kommenttiin.

Asko Nio, Eero Hirvensalo

Onko Norjan mallista Suomeen?

Norjassa uudistettiin erikoissairaanhoidon järjestelyjä hyvin radikaalisti vuoden 2002 alusta. Erikoissairaanhoito siirtyi kokonaan valtion omistukseen. Maahan muodostettiin viisi itsenäistä alueellista terveysyritystä, jotka vastaavat alueensa terveydenhoidosta. Yksittäiset sairaalat kuuluvat johonkin näistä melko itsenäisistä yrityksistä, jotka toteuttavat valtion ja suurkäräjien asettamia terveyspoliittisia tavoitteita. Yritykset omistaa valtio, joka myös maksaa sairaaloiden kulut.

Taito Pekkarinen

Kasvoton suru ja suloinen muisto

Rakkaus ja suru ovat elämän valo ja varjo. Surusta toipuminen edellyttää kypsyyttä rakastaa, kykyä luopua ja taitoa muuttua. Suru on vaste menetykseen, monesti ihmiselle ylivoimaiseen, jolloin selviytyminen on uhattuna; elinehdoksi saattaa tulla surun häivyttäminen, laventaminen ja naamioiminen oireiksi, melankoliaksi, depressioksi. Luopumisen ja menetyksen käsitteleminen ovat psyykkisen toiminnan keskeinen tehtävä koko elämän ajan (1). Psykologinen kyky surra alkaa versoa ensimmäisessä ihmissuhteessa äitiin ja kehittyy jokaisen menetyksen myötä. Mitä surun psykodynamiikan tarkastelu on paljastanut surusta ja sen monimuotoisesta patologiasta?

Pekka Leinonen

Onko liikunnalla edullisia vaikutuksia veren lipoproteiineihin?

Vähäinen fyysinen aktiivisuus ja huono kunto ovat sepelvaltimotaudin keskeisiä vaaratekijöitä. Kestävyysliikuntaharjoittelu lisää erityisesti veren HDL-kolesterolin (ns. hyvä kolesteroli) sekä vähentää triglyseridien pitoisuuksia vähän liikkuvilla henkilöillä. HDL-kolesterolin pitoisuus nousee keskimäärin 5 % ja LDL-kolesterolin (ns. paha kolesteroli) pitoisuus vähenee 5 % ja triglyseridien 4 %. HDL-kolesterolin lisäämiseksi liikunnan pitää olla runsasta ja ripeää useiden kuukausien ajan, käytännössä esim. 30-60 minuuttia reipasta kävelyä jokseenkin päivittäin. Liikunnan edullinen LDL-kolesterolia vähentävä vaikutus korostuu, jos samalla vähennetään tyydyttyneiden rasvojen käyttöä.

Katriina Kukkonen-Harjula

Hajamietteitä terveyspalvelujen kilpailuttamisesta

Palvelujen ostamista useimmiten yksityiseltä palveluntuottajalta voi ilman epäilyä pitää kehitystrendinä, joka on tehnyt tuloaan terveydenhuoltoomme runsaan vuosikymmenen ajan. Lainsäädännölliset edellytykset tälle luotiin 1990-luvun alkupuolella. Perinteisestihän ns. hyvinvointipalvelut on maassamme pyritty - jopa mustasukkaisuutta muistuttavalla kiihkolla - tuottamaan kunnan omissa laitoksissa.

Taito Pekkarinen

"Suku surmaksi rupesi"

Suvun parjaamiseen on sananlaskuissa useita syitä, leikkimielisiä ja totisia. Nykyisenä genomin aikakautena sukuviat nähdään DNA:n tahroina: mustia lampaita koodaavina geeneinä. Käytännössä sukuanamneesi on toistaiseksi kestänyt genetiikan edustajana, vaikka järki monesti ällistelee enojen, tätien ja setien vaivojen kirjaamista. Suvun sairaudet ovat kuitenkin kiistattomia ja niihin piiloutuvat geenit saattavat olla vielä tuntemattoman mutta sairastumiseen johtavan tapahtumaketjun alku (1,2). Tähän näkökulmaan perustuva geenipolymorfismien (jonkin lyhyen geenialueen) ja sairauksien yhteyksien troolikalastus on räjähdysmäisesti lisääntynyt. Joskus näköalattomuudessaan ja hätiköivyydessään se uhkaa saastuttaa kliinisen ja biolääketieteen huippulehtiäkin (3). Geeni-sanaa on surutta käytetty seesamina, ja julkaisujen ovet ovat avautuneet liian monille epämääräisille vain yhden nukleotidin muutoksen (single nucleotide polymorphism, SNP) ja sairauden assosiaatioiden kuvauksille (3,4,5).

Pekka Leinonen

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030