Yksinäisyys – modernin ajan epidemia

Yksinäisyydestä huolestuminen on ymmärrettävää, koska se liitetään lukuisiin terveyshuoliin ja eliniän odotteen lyhenemiseen. Yksinäisyyttä kokevaa pitäisi jaksaa – ja osata – kuunnella.

Viime aikoina yksinäisyydestä on ymmärrettävästi keskusteltu tavanomaista enemmän. Yksinäisyys on moniulotteinen käsite, jos sitä miettii tarkemmin. Ihminen voi olla yksin mutta ei koe yksinäisyyttä, ja hän voi jopa nauttia yksinolosta. Toisaalta voimakasta yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta voi kokea, vaikka kuuluisi työ- tai opiskelijayhteisöön.

Yksinäisyys voi olla vapaaehtoista, harkittua ja väliaikaista, mutta myös vastentahtoista, vääjäämätöntä ja pitkäkestoista. Tuore yksinäisyyden muoto on korona-ajan eristäytyneisyys, joka on ulkopuolelta ohjattua, vähintään viranomaisten ja hallitusten suositusten mukaista ja joissakin maissa ulkonaliikkumiskiellolla määrättyä.

Yksinäisyyteen on kiinnitetty viime vuosina eritystä huomiota mm. Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Niissä yksinäisyydestä kärsivien määrä on viime vuosikymmeninä rajusti lisääntynyt ja esiintyvyys noussut kymmeniin prosentteihin. Englannissa perustettiin jokunen vuosi sitten jopa väliaikainen "yksinäisyysministerin" pesti. Suomessa yksinäisyyttä potee arviolta joka kymmenes.

Yksinäisyydestä huolestuminen on ymmärrettävää, koska se liitetään lukuisiin terveyshuoliin ja eliniän odotteen lyhenemiseen. Erään arvion mukaan yksinäisyyden terveysriskit ovat samaa suuruusluokkaa kuin tupakoimisen – ja kolme kertaa suuremmat kuin ylipainon.

Laajan tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan yksinäisyyden terveysriskit välittyvät pitkälti elämäntapatekijöiden, sosioekonomisen aseman ja masentuneisuuden kautta. Syy-seuraussuhteet ovat siis monimuotoiset, mutta yhteydet kuulostavat sinänsä loogisilta. Yksinäisyyteen usein liittyvä eristäytyminen lisää kuitenkin itsenäisesti kuolleisuuden riskiä.

Historioitsija Fay Bound Albertin tuore juuri sopivasti ennen korona-aikaa ilmestynyt A Biography of Loneliness avaa yksinäisyyden käsitettä ja epidemiaksi leviämistä tuoreella ja kiinnostavalla tavalla.

Englannin kielessä yksinäisyydelle on kaksi eri sanaa, solitude ja loneliness. Hieman yksinkertaistaen solitude kantaa mukanaan positiivistakin sävytystä, loneliness puolestaan viittaa yksinäisyyteen, johon liittyy koettu paha olo, paitsi jäämisen ja ulkopuolella olemisen tunne. Solitude katsoo asiaa tavallaan ulkoapäin ja se voi sisältää toimintaa ja tekoja, loneliness on enemmän mielensisäistä leiskuntaa ja kärsimystä.

Albertin mukaan loneliness ilmaantui englannin kieleen vasta 1800-luvulla ja alkoi sen jälkeen Englannissa pikkuhiljaa korvata solitude-käsitettä. Jännittävää on sekin, että yksinäisyydelle ei löydy sen vastakohtaa ilmaisevaa sanaa sen enempää englannin kuin suomenkaan kielestä.

Muutoksen taustalla humisivat monenlaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tuulet. Jo pelkästään suuriin kaupunkeihin työn perässä muuttaminen ja perheiden hajoaminen ja yksin asuminen lisäsivät yksinäisyyden todennäköisyyttä. Ennen teollistumisen aikaa ihmiset eivät tulleet toimeen ilman sosiaalisia suhteita ja keskinäistä yhteyden- ja huolenpitoa: jo pelkästään ravinnon saamiseksi oli verkostoiduttava. Yhtäkkiä tilanne muuttui: riitti kun meni palkkapussin kanssa "lähikauppaan".

Samanaikainen maallistuminen eli uskonnollisuuden merkityksen väheneminen sekä individualismin korostuminen yhteisöllisyyden kustannuksella lisäsivät yksinäisyyden taakkaa. Yhteiskuntaan hiipi myös kilpaileminen paremmasta sosiaalisesta asemasta. Ihminen jäi yhä enemmän yksin yksinäisyytensä kanssa, ilman yhteisön tukea tai kaikkivaltiaan seuraa.

Yksinäisyys siirtyi samanaikaisesti ihmisen ulkopuolelta olevasta käsin kosketeltavasta ilmiöstä pikkuhiljaa sielun ja mielen sisään ja alkoi nakertaa ihmistä myös sisältä päin. Elämän tärkeiden kysymysten pohtiminen yksin omassa hiljaisuudessa muuttui jalostavasta hyveestä ylimääräiseksi kuormaksi, ja yksinäisyyden kokeminen sekä psykologisoitui että lopulta medikalisoitui. Nykyisin yksinäisyys liitetään poikkeuksetta masentuneisuuteen, ahdistuneisuuteen ja itsetunnon heikkenemiseen.

Alberti nostaa kirjassaan yllättävän suureen rooliin romanttisen rakkauden narratiivin nousun 1800-luvun aikana. Tämä näkyy populaarikulttuurissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa joko dramaattisina "rakkaus repii meidät riekaleiksi" -tarinoina tai hollywoodilaisittain sen oikean sielunkumppanin loputtomana etsimisenä. Tässä kohtaa Alberti korostaa varsinaisen yksin olon sijaan "paitsi jäämisen" kokemusta, joka voi sekin olla luonteeltaan musertavaa.

Myös suomalaisen kyselytutkimusaineiston mukaan tärkeät läheissuhteet ovat merkittävä puskuri yksinäisyyden kokemukselle. Ikäihmisten yksinäisyyteen liittyy usein pitkäaikaisen elämänkumppanin menetys.

Historiallinen pohdinta ei tietenkään kerro mitään koronakeväästä. Kaikkia tasapuolisesti koskeva, ulkopuolelta järkevin perustein määrätty ja määräaikainen yksinolo tuskin on enemmistölle erityisen haitallista, ja hetken hiljentyminen (solitude) voi olla osalle jopa olla hyödyllinen ja vapauttava kokemus. Hauraille vanhuksille eristäytyminen voi olla kuitenkin turmiollista ja vaarallisempaa kuin itse koronavirus.

Historiallinen käsiteanalyysi ei anna suoraan avaimia yksinäisyysepidemian ratkaisemiseen, mutta se tuo ilmiön laajempaan ja moniulotteisempaan tarkasteluun. Yksinäisyys on aina subjektiivista, sitä esiintyy eri aikakausina ja eri kulttuureissa ja eri tilanteissa muuttuvana ja kehittyvänä kokemuksena, ja sen laatu vaihtelee yksilön kohdalla ikäkauden ja elämäntilanteen mukaan.

Lääkäri ei voi suoranaisesti hoitaa yksinäisyyttä, koska yksinäisyys ei ole sairaus. Englannissa paikalliset yleislääkärit (GP) voivat kuitenkin nykyään määrätä potilaille yksinäisyysreseptin, joka tarkoittaa potilaan ohjaamista johonkin sosiaaliseen, yhteisölliseen toimintaan, kuten kokkaus- tai tanssikurssille tai taidekävelyille.

Tällaisessa lähestymistavassa näkyy se yksinkertainen olettamus, että yksinäisyys olisi aina seuran puutetta. Näin ei kuitenkaan aina ole, ja yksioikoinen sosiaaliseen kanssakäymiseen pakottaminen saattaa Albertin mukaan olla jopa haitallista. Voimakas ulkopuolisuuden tai paitsi jäämisen kokemus ei välttämättä ratkea yksinkertaisten vaikkakin järkevältä kuulostavien interventioiden avulla.

Tarvitsisimme Albertin mukaan uudenlaista viisautta, joka osaisi ottaa huomioon yksinäisyyden aidosti monimuotoisena kirjona erilaisia kokemuksia, elämäntilanteita, tarpeita, pelkoja, toiveita, terveyshuolia ja oireita. Jokaisen ihmisen yksinäisyys on aina oma tarinansa, ja yksinäisyydellä on myös laajempi sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Yksinäisyyttä kokeva ei elä tyhjiössä, vaikka siltä usein aluksi tuntuu ja näyttää.

Yksinäisyyttä kokevaa pitäisi jaksaa – ja osata – pieteetillä kuunnella. Siinä meillä on vielä paljon oppimista.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.