Tietoisten valintojen äärellä
Olen muutaman kerran työskennellyt äärimmäisen köyhyyden keskellä, ja tunnen vetoa sinne takaisin.
Viisikymppisenä ihminen on elämänkaarensa mäen päällä. Yhtäkkiä avautuvat avarat maisemat molempiin suuntiin, ja vaikka ylämäen alkuun näyttää olevan hämmästyttävän lyhyt matka ja alamäen juurella odottava tuntematon laakso on lähellä, on sinne kuitenkin vielä matkaakin. Tässä vaiheessa tulee tarkasteltua omia päätöksiään ja valintojaan, joista tärkeimmät, ainakin minulla, näyttävät tehdyn kuin huomaamatta, ilman että ne edes valinnoilta vaikuttivat.
Nyt sitten, viisauden ja kokemuksen kartuttua voi vielä tehdä muutamia, ehkä edellisiä tietoisempia valintoja. Niinpä tein viime viikolla yhden. Sanouduin irti sairaalavirastani ja tästä eteenpäin leipäni on murusina maailmalla, ainakin toistaiseksi. Koska tiedostan kipeästikin, että päätöksentekotapani on hyvin intuitiivinen, en ole varma, miksi näin tein, mutta ainakin seuraavat seikat ovat mukana vaikuttamassa: sote-soppa ja keski-iän välitilinpäätöksen pohdinnat.
Kun aloittelin työuraani, sairaaloiden seinillä roikkuivat kunnioitusta herättäen edellisten ylilääkärisukupolvien muotokuvat (minusta ne olivat oikeasti hienoja) ja näytti siltä, että niissä toteutetaan ikiaikaista lääkärintyötä lähes ikiaikaisin arvoin ja tavoin, arvokkaasti ja hierarkkisesti. Nyt sairaaloiden työnsisällöt ovat pirstaloituneet, keskittäminen on toteutettu päistikkaisesti ja lapsi on monessa kohtaa liuennut pesuveteen.
Erityisesti kirurgian alalla voimakas keskittäminen ja keskittämisen pelko saa varsinkin nuoret lääkärit panikoimaan: miten ammattitaidon voi säilyttää sellaisena, että osaa hoitaa asiallisesti vaikkapa päivystysleikkaukset, kun sellaiset työt, jotka ennen kuuluivat erikoisalan perusosaamiseen, ovat nyt yhtäkkiä keskitettävien joukossa? Toisaalta niissä sairaaloissa, joihin vaikkapa nyt sitten vasemman pikkusormen kynnen leikkaaminen on keskitetty, ei välttämättä ehditä enää huolehtia kunnolla muista toiminnoista kuin juuri tästä.
Kyllästyin siis muutoksen aallokossa keinuvaan laivaan. Mutta ei siinä ollut kaikki. Lapsuusiästä lähtien olen ollut tuskallisen tietoinen etuoikeutetusta elämästäni. Nyt kun olen muutaman kerran työskennellyt epävakaissa oloissa, äärimmäisen köyhyyden keskellä, tunnen vetoa sinne takaisin.
Joidenkin viikkojen kuluttua pakkaan laukkuni ja suuntaan uuteen, outoon maahan. Se on Jemen, maa, jolla on pitkä satumainen historia. Sen pääkaupunki Sana’a saattaa olla maailman vanhin kaupunki, ainakin 2 500 vuotta vanha. Sana’an arkkitehtuuri on ainutlaatuista. Jemenin rikas kulttuuri on saanut vaikutteita kaikkialta maailmasta, onhan se ollut yksi maailman kauppareittien solmukohta tuhansia vuosia.
Nyt tuo tarujen maa on lähes tuhottu. Suurin osa asukkaista tarvitsee ulkopuolista apua selvitäkseen päivästä päivään, merkittävä osa sairaaloista ja muista julkisista palveluista on lakannut toimimasta, ja ihmisten on hyvin vaikeaa suunnitella tulevaisuuttaan.
Jos 2015 alkanut sota, jolla on vuosikymmenien takaiset juuret, loppuisi vaikka tänä päivänä, miten nouseva sukupolvi voisi selvitä maan jälleenrakentamisesta? Sota on vaurioittanut vakavasti tulevaisuuden aikuisia: kognitiiviset kyvyt ja kasvu ovat kärsineet sodan aiheuttamien sairauksien ja vammojen, ravinnon ja koulutuksen puutteen vuoksi, ihmiset ovat joutuneet maansisäisiksi pakolaisiksi, ja perheet ja perherakenteet ovat hajonneet. Olen kuullut, että esimerkiksi tyttöjä naitetaan yhä nuorempina. Syy tälle menettelylle saattaa olla, paradoksaalista kyllä, heidän suojelemisensa. Aviovaimon status mahdollisesti suojelee raiskauksilta maassa, jossa sodan osapuoletkin saattavat noudattaa ikivanhan kunniakulttuurin vaatimuksia.
Epätoivoinen kurjuuksien luettelo. Onko mitään toivoa? Tällainen kysymys helposti syntyy, kun edessä oleva työmaa näyttää valtavalta. Kuitenkin, vaikka toivoa ei olisikaan, periaatteilla on merkitystä. Ihmisyksilö saa merkityksensä pitkälti toisten kautta, yhdessä elämisestä ja kokemisesta. Siksi haluan tehdä jotain yhteisen ihmiskunnan eteen minäkin, jos vain saan mahdollisuuden. Toiseksi, me ihmiset olemme parhaimmillamme erittäin selviytymiskykyisiä. Olen nähnyt selviytymistarinoita, Suomessa ja ulkomailla. Ne saavat minut uskomaan ja jatkamaan toivomista.
Odotan jännityksellä, innolla ja uteliaana tulevaa matkaa. Uskon, että minusta on siellä kaukana enemmän hyötyä kuin täällä Suomessa. Toivon kehittyväni traumakirurgina ja ihmisenäkin oppivani uusia asioita. Edelliset Lääkärit ilman rajoja -komennukseni Afrikassa olivat silmiä avaavia, ja samaa odotan tältä reissulta. Seuraavan Kommentti-tekstini kirjoitan Jemenistä, jos viisumimuodollisuudet ym. onnistuvat.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
kuva: Alexander Uggla
