Rooleista
Joihinkin rooleihin olen yrittänyt vimmaisesti sovittautua päätäni seinään hakaten.
Olen ja olen ollut lapsi, isosisko, alkoholistin lapsi, kaveri, luokan nörtti, kiusattu, älykäs, kiltti tyttö, taiteellinen, lukutoukka, lääkikseen opiskelemaan hakeva, tyttöystävä, puoliso, lääkäriopiskelija, hoitaja, äiti, masennuspotilas, terapoitava, aivoverenvuotopotilas, nuori lääkäri, yleislääkäri, koululääkäri, luottamusmies, napakka puuttuja, muiden puolesta puhuja, ystävä, kummitäti, opettaja, nuorisolääkäri.
Tätä kirjoitusta aloittaessani mielessäni oli täysin erilainen aihe.
Ideakävelyllä syksyisen aamuhämyisen metsän keskellä katselin koirien leikkiä, kun läheisen koulun kellot soivat. Sekunnin murto-osassa siirryin olemaan äiti, koulun penkillä puurtavat ja kavereidensa seurasta nauttivat lapseni mielessäni.
Ensimmäinen ajatus herätessäni ja viimeinen ajatus nukkumaan mennessäni liittyy lapsiini. Ovathan he turvassa? Ovat. Voin rauhoittua.
Rooleistani äitiys on voimakkaimmin minuun kietoutunut. On ollut aikoja, kun olen kokenut sen lähes taakkana, mutten voisi siitä luopua vaikka haluaisin. Enkä tietenkään halua.
Puolison rooliin olen myös kasvanut. Onnekseni olen saanut tehdä sen rakkaani kanssa yhdessä.
Toiset roolini ovat olleet ohimeneviä, tilannesidonnaisia. Joihinkin rooleihin olen yrittänyt vimmaisesti sovittautua päätäni seinään hakaten. Jokin rooleista on valahtanut ylleni vaivihkaa vahingossa, palvellut jotain tarkoitusta ja jäänyt sitten pois. Jotkut rooleista liimautuvat minuun, eikä niistä tahdo päästä irti.
Ympäristöni ei aina päästä irti, vaikka olen taistellut. Joskus olen joutunut lähtemään pois, jotta liian raskaan roolin alta olen löytänyt uudelleen itseni. Usein olen yrittänyt liian pitkään, liian sitkeästi ja liian voimallisesti. En ole osannut nähdä tekeväni itselleni hallaa. En ole muistanut kuka oikeastaan olen.
On ollut myös rooleja, joihin sujahtaminen on tuntunut luontevalta ja hyvältä, niistä luopuminen haikealta.
Suorittaja. Lääkäri. Lääkäri. Suorittaja.
Näitä kahta ei ole minussa olemassa ilman toistaan. Ilman tarvetta oppia, osata, mennä aina eteenpäin ja tehdä paremmin, enemmän, olisin tuskin koskaan hakeutunut opiskelemaan lääkäriksi.
Ilman suorittajan rooliani en olisi myöskään purrut hammasta silloin, kun se oli minulle haitaksi, en olisi mennyt töihin sairaan lapsen kanssa valvottujen öiden, liian lyhyeksi jääneen sairasloman, suuren menetyksen tai täysin alleen puristavan arjen velvoitevyöryn keskellä. En olisi yrittänyt venyä kaikille ja kaikkialle, kunnes minusta ei riittänyt enää mitään.
En osannut painaa jarrua ajoissa, sanoa ei, olla olematta kaikille kaikkea.
Urani alussa mentorini Mikael, jolle olen syvästi kiitollinen, totesi nuoruuden ilmaisutaitoharrastuksestani olevan hyötyä työssäni.
Välillä lääkärin on vain osattava esittää. Oltava ulkoisesti tyyni ja varma, vaikka tietää, että kaikki lääketieteessä perustuu todennäköisyyksiin, ettei mikään ole täysin eksaktia.
On vakuutettava yksittäinen potilas, hänen läheisensä, työkaverit tai luennon kuulijat, lehdistö ja sen välityksellä kansalaiset.
On piilotettava epävarmuus ja kannateltava kulissia, jottei vaikeuta potilaan toipumista.
Työmme on kaunista ja kuluttavaa. Lääkärin rooli on raskas. Monesti lääkärinä päätyy olemaan se viimeinen oljenkorsi, johon työyhteisö ja potilaat turvautuvat, kun muuta ei enää keksitä. Sisäinen motivaatio ihmisten auttamiseen ja kohtaamiseen vie meitä eteenpäin tilanteista, joita moni muunlaista työtä tekevä ei koskaan kuvittelisi kestävänsä.
Kaunis ja kuluttava työmme edellyttää, että saamme paljon liikkumavaraa työn toteuttamiseen. Tarvitsemme aivan ehdottomasti ympärillemme tiiviin tiimin, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Tiimin, joka painaa yhdessä jarrua, kun yksilö ei siihen pysty.
Tarvitsemme työkulttuurin, jossa tärkeintä työvälinettämme, aivojamme, vaalitaan ja arvostetaan yhtä paljon kuin uusia kalliita laitteita ja leikkaustekniikoita.
Tarvitsemme organisaatiokulttuuria, jossa on tilaa kaikkien työntekijöiden elämälle.
Meistä jokaisen eteen voi tulla se päivä, kun hartioillemme putoaa yllättäen rooli, jota emme ole pyytäneet ja jonka kantaminen tuntuu olevan lähes mahdotonta.
Silloin työntekijän, lääkärin, roolin on voitava siirtyä syrjemmälle ja antaa tilaa sille, joka vaatii enemmän. Työn on joustettava vähintään yhtä paljon kuin ihmisen.
Yleislääketieteeseen erikoistuva, nuorisolääketieteeseen hurahtanut lääkäri Päijät-Hämeestä. Ikuisesti hoidon jatkuvuuden ja inhimillisen terveydenhuollon asialla.
