Resilienssin tarve näkyväksi
Poikkeusolot kysyvät joustavuutta, paineensietoa ja palautumiskykyä.
Resilienssi on kiehtova ilmiö: toisaalta sillä on alkujuurensa lapsuuden kiintymyssuhteiden hämärässä, toisaalta se voi muuttua pitkin elämää, kokemusten saattelemana. Yhteiskunnan resilienssi näkyy parhaiten kriiseissä, sanotaan.
Kertoisin mielelläni tästä teemasta jotain yleispätevää ja asiantuntevaa, mutta taidan tyytyä kuuntelemaan omaa sisäistä maailmaani ja jakaa hiukan siitä.
En ole itse jokapäiväisesti tekemisissä koronaepidemian kanssa eikä lähipiirissäni ole ketään vakavasti sairastunutta. Kärsin henkilökohtaisesti korkeintaan sukulaisten ja ystävien ikävää ja tilapäistä hankausta perheen kesken, ja etuoikeutettuna voin pohtia asioita pandemian ulkopuolelta.
Akuutin kriisin vielä ollessa päällä mietityttää, miten meillä riittää voimavaroja pitkäkestoisten polttavien kysymysten, kestävyyskriisin, ilmastonmuutoksen ja lajikadon ratkaisemiseen? Mistä meille kumpuaa resilienssi, jota tarvitsemme jatkossa entistä enemmän sekä yhteiskuntana että ihmisinä?
Ja mitä me voimme tehdä?
Haluan kaikesta sydämestäni uskoa, että meillä on nyt todella hyvä tilaisuus kääntää suunta vapaaehtoisesti kohti kestävää ja resilienttiä elämäntapaa.
Mietin, mistä itse ammennan kestokykyä ja palautumista omassa elämässäni. Kysymys saa miettimään hyvin henkilökohtaisia tunteita ja tarpeita.
Oma resilienssin alkukohtani on tunne, että en ole yksin ja että minulla on merkitystä jonkun toisen elämässä. Tarvitsen pysyvyyttä ja luottamusta, sitä ettei erehtyminen tarkoita häpeää. Tarvitsen, että minua ympäröivä luonto kukoistaa. Että voin liittyä toisiin ja tehdä jotain ympäristön ja yhteiskunnan hyväksi.
Resilienttiin yhteiskuntaan ei taida olla olemassa suoraa reseptiä, vaan reitti kulkee läpi meidän jokaisen yksilön tunne-elämän.
Resilienssiä ja pärjäävyyttä ei voi valita, vaikka meillä ihmisillä on taipumus nähdä itsemme selviytyjinä ja vieläpä omasta ansiostamme, jos asiat ovat hyvin. Jokaisen ihmisen pitäisi saada tuntea olevansa todella rakastettu ja merkityksellinen omille läheisilleen, mutta maassamme liian moni jää ilman tätä olennaista resilienssin rakennusainetta.
Terveydenhuollon toiminnoilla ei merkityksellisiä ihmissuhteita oikein tuoteta eikä kahdenkymmenen minuutin potilaskohtaamisessa pohdita resilienssikysymyksiä. Potilastyössä näemme paljon kriisitilanteista selviämistä, resilienssiä, mutta myös sen vajetta. Lääkäreinä olemme tosiasiassa etulinjassa toteamassa tätä tarvetta – missä muualla tavataan henkilökohtaisella tasolla niin kattavasti koko yhteiskunta kuin vastaanotolla?
Voimme rakentaa yhteiskuntaa suuntaan, joka mahdollistaa riittävän psyykkisen turvallisuuden ja lähtökohtaisen resilienssin kaikille. Meidän tarvitsee löytää keinoja tukea pysyvien, merkityksellisten ihmissuhteiden kasvua myös siellä, missä ne ovat muuten harvinaisia.
Hyvä henkilökohtainen muutostensietokyky auttanee myös toimimaan yhteiseksi hyväksi ja rakentamaan kestävää, joustavaa yhteiskuntaa.
Tehdään resilienssin tarve näkyväksi.
Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.
