”Kuljeta, kustanna, kannusta” on vaarallinen mantra

Lukemattomat vanhemmat pohtivat, tätäkö vanhemmuus on: päivätyö toisaalla, illat taksikuskina?

Vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää ja jokainen saa toki vapaassa maassa tehdä omilla rahoillaan, mitä haluaa. Kuljetuksen ja kustannusten kulunut mantra kuitenkin edustaa rakenteellista syrjintää. Lisäksi tuo kilpaurheilusta omaksuttu kolmikko ylläpitää väärää mielikuvaa vanhemmuudesta ja lasten tarpeista.

Voi jopa olla, että siinä piilee yksi syy nuorten lisääntyneisiin mielenterveysoireisiin, sillä jatkuva kiireen, paineen ja suorittamisen ilmapiiri ei sovi kehittyville aivoille. On aika murtaa nämä myytit!

Myytti 1: Lapsia täytyy kuljettaa paikasta toiseen. Ei täydy.

Valtaosa Suomen lapsista elää turvallisissa taajamissa, joissa välimatkat ovat varsin lyhyet. Valtaosa lapsista käy lähikoulua, johon liikkuminen on sitä turvallisempaa, mitä harvemmat vanhemmat heitä sinne kuskaavat. Valtaosa ohjattua liikuntaa harrastavista lapsista liikkuu terveytensä kannalta liian vähän: he istuvat kotona, istuvat koulussa, istuvat autossa ja odottavat kentän laidalla omaa vuoroa potkaista palloa. Jos lapset tottuvat liikkumaan omin jaloin, potkulaudoin, pyörillä ja julkisilla, heidän itsetuntonsa kasvaa, heidän fyysinen terveytensä kohenee ja he oppivat ilmaston kannalta kestävän elintavan. Vaikka monissa perheissä yhteisistä automatkoista on muodostunut päivän ainoa kohtaaminen, parempiakin vaihtoehtoja on.

Myytti 2: Lapset tarvitsevat kehittyäkseen kalliita harrastuksia. Eivät tarvitse.

Suuri osa alle kouluikäisistä lapsista viettää jo päivänsä päiväkodissa, missä heitä ohjaavat koulutetut varhaiskasvattajat ja missä he saavat riittävästi ikäistensä seuraa. Kouluikäisille harrastukset ovat hyvästä, mutta harrastusten ei tarvitse olla kalliita eikä harrastusten tarvitse täyttää kaikkea koulun ulkopuolista aikaa. Urheiluseurojen nuorimpien jäsenten ei pitäisi osallistua edustusjoukkueiden kustannuksiin. Partion lisäksi muitakin edullisia harrastuksia löytyy edelleen – pidetään niistä kiinni!

Kannustus sen sijaan ei ole myytti vaan vanhemmuuden syvintä ydintä. Kannustuksen ei vain pitäisi tarkoittaa yhä kovenevia vaatimuksia olympiamantran hengessä – nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Harva lapsi osaa ja uskaltaa sanoa vanhemmalleen niin suoraan kuin erään juniorijääkiekkoa valmentavan isän poika: "Isi, musta sä vaadit multa ihan liikaa."

Entä jos vanhemmat noudattaisivat nuorisolääkärien mantraa: kuuntele, kunnioita ja kannusta?

Jos perhe istuisi yhteiseen pöytään ilman älylaitteita ja vanhemmat kuuntelisivat, mitä heidän lapsilleen kuuluu? Jos vanhemmat kunnioittaisivat lastensa persoonallisuuksia ja kutakin kasvuvaihetta ja arvostaisivat yhteistä aikaa lastensa kanssa? Jos he kannustaisivat lapsiaan epävarmuuden hetkellä voittamaan pelkonsa ja pitäisivät tiukasti sylissä epäonnistumisen jälkeen ja sanoisivat, "minulle sinä riität"? Miten nuoret silloin voisivat?

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.