Oliko tämä yllätys?

Toinen asetus vie resurssit ja toinen velvoittaa resursoimaan.

Iltapäivälehdessä uutisoitiin marraskuun alussa, että keskittämisasetuksen seurauksena erikoislääkärit karttavat keskussairaaloita.

Käsi ylös kollegat, joille tämä oli yllätys! Monta kättä ei taida nousta. Aiheesta monta kertaa kirjoittaneena olisin erittäin mielelläni ollut väärässä, mutta valitettavasti en ollut. Asia oli päivänselvä meille kliinikoille, mutta ei niille, jotka ovat keskittämis- ja päivystysasetusten takana. Toinen asetus vie resurssit ja toinen velvoittaa resursoimaan. Vähän samaan tapaan, jos armeijan pitäisi hyökätä, mutta säästetään patruunoissa ja ammuksissa.

Ongelma koskee laajan päivystyksen sairaaloita, koska näiden velvoite on päivystyksen pyörittäminen, ja jostain pitäisi saada tekijät. Ongelma koskee vähintään yhtä paljon ei-laajan päivystyksen sairaaloita, koska erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteispäivystys edellyttää sekin varsin laajaa päivystystä. Jostain pitäisi saada myös ne erikoislääkärit, jotka pyörittävät päivätyötä. Lisäksi asia koskee enenevästi myös ei-leikkaavia erikoisaloja. Tilanne on monessa sairaalassa vakava, ja täysin levällään oleva sote-uudistus ei sekään tilannetta paranna. Tämä niille tiedoksi, jotka hiljaisesti taputtavat käsiään soten mahdollisen jumittumisen tai kaatumisen johdosta. Ei kannata hihkua!

Tämän jo tapahtuneen tiedämme kaikki. Nyt lyhyt skenaario tulevasta:

Jatkossa päivystysten ja päivätyön pyörittämiseen tarvitaan yhä enemmän ostopalvelua. Sitä ollaan tähän saakka hankittu yksittäisiltä toimijoilta. Hinta normaaliin toimintaan verrattuna on karkeasti laskettuna noin viisinkertainen, jos aina sekään riittää. Päivystys- ja keskittämisasetusten vaatimien volyymien mukaisen toiminnan pyörittämisen hinta nousee rajusti. Vielä rajumpi hinnannousu tulee siinä vaiheessa, kun sekä päivystys ja että erikoisalat joutuvat turvautumaan kokonaisulkoistuksiin. Näitä meille ovat varmasti tarjoamassa monet yritykset, jotka kotiuttavat voittonsa paikkoihin, joiden etäisyys Suomen kamaralta on suoraan verrannollinen voittojen määrään ja kääntäen verrannollinen maksettuihin veroihin.

Viimeisetkin haaveet edes teoreettisista säästöistä kaatuvat samaan tahtiin kuin toimintaa rahoittavien kuntien tai mahdollisesti maakuntien taloudet. Seuraavassa vaiheessa toimintaa aletaankin ajaa alas näissä yhteispäivystyksissä ja säästöjä haetaan lisäkeskittämisellä. Kun ensimmäisen vaiheen keskittäminen lisäsi vain kuluja, on päätöksentekokoneiston perinteinen, päätä verille asti seinään hakkaava logiikka se, että säästöjä saadaan kun keskitetään entistä enemmän. Seurauksena osa päivystyksistä muuttuu ulkoisten toimijoiden vetämiksi kalliiksi postikonttoreiksi, joissa ikääntyviä potilaita siirretään paikasta toiseen. Kyky arvioida potilaiden hoidon laatua romahtaa samalla hoitomahdollisuuksien kanssa. Julkiselle sektorille jää kustannusten maksaminen ja ambulanssirallin järjestäminen.

Suuressa kuvassa väestö jakaantuu kahteen osaan. Niihin, jotka saavat hoitoa nopeasti, kaikilla mahdollisilla resursseilla ja moneen kertaan sekä niihin, joita ei koskaan hoitoon lähetetäkään tai lähetetään liian myöhään tai hoitoihin, joista ei ole hyötyä. Tässä vaiheessa liiton tunnuslause "potilaan parhaaksi" karkaa kauemmaksi kuin Kaurismäen elokuvan pilvet.

Irvokkainta tässä on se, että sopan keittäjät palkitaan prenikoilla ja itsenäisyyspäivän kutsuilla, kaatuvien päivystysten lääkärit puolestaan Valviran huomautuksilla ja aluehallintovirastojen ojennuksilla. Niin ja potilaat risteillä.

Kirjoittaja on anestesiaylilääkäri Mikkelin keskussairaalassa ja Lääkäriliiton valtuuskunnan jäsen.