Olemme jatkossakin care paradoxin mallimaa
Eduskunnassa nyt käsiteltävä oleva valinnanvapauslaki rei’ittää koko yhteiskuntaan uuden repäisylinjan sen mukaan, tarvitseeko kansalainen sosiaalipalveluita vai ei. Tasa-arvoa tavoitteleva laki lisääkin epätasa-arvoa.
Maailman onnellisimpien ihmisten Suomella on merkillinen terveyspalvelujärjestelmä. Yhtäältä järjestelmä yltää ainakin European Consumer Health Indexin arvioimana tehokkuudessaan vuosi vuodelta koko maanosan kärkisijalle, toisaalta OECD pitää systeemiä yhtenä kehittyneiden maiden kaikkein epätasa-arvoisimmista. Syy jälkimmäiseen on kaikkien tiedossa: esteetön pääsy peruspalveluihin määräytyy ensisijassa sen mukaan, onko kansalainen työterveyshuollon piirissä vai ei.
Tilannetta, jossa hyvin toimeen tuleville on tarjolla enemmän palveluita, jossa terveet ja hyvätuloiset myös käyttävät palveluita enemmän kuin sairaat ja vähäosaiset, ja joissa varakkaat vielä maksavatkin palveluista tuloihinsa nähden vähemmän kuin heikommassa asemassa olevat, sanotaan hoitoparadoksiksi, care paradox. Suomi on siis care paradoxin mallimaa.
Sote-uudistuksen yksi keskeinen tavoite on peruspalveluiden saatavuuden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden parantaminen. Tavoitteen saavuttamiseksi ollaan säätämässä ns. valinnanvapauslakia, jonka perusteella kaikki kansalaiset voivat valita oman sote-keskuksensa julkisten ja yksityisten tuottajien joukosta. Samalla lakipaketilla yritetään vähentää kansalaisten siirtelyä – kuuluisaa pompottelua – ja yhdistää eli integroida sosiaali- ja terveyspalvelut. Siitähän nimi sote-hanke on peräisin.
Edellisen lakiversion hylätessään perustuslakivaliokunta katsoi, että perustuslain 124 §:n mukaan sosiaalietuuksien myöntämisoikeutta ei voida antaa yksityiselle toimijalle, koska kysymys on merkittävästä julkisen vallan käytöstä. Sen vuoksi valinnanvapauslain 18 §:n määrittelemän suoran valinnan sosiaalipalvelut jouduttiin supistamaan "ohjaukseksi ja neuvonnaksi".
Näin on luotu tilanne, jossa sosiaali- ja terveyssektorin yhteistyöstä eniten hyötyville kansalaisille, kuten muistisairaille vanhuksille, mielenterveys- ja päihdepotilaille, moniongelmaisille lapsiperheille, työttömille ja kotoutujille, tarjolla on "neuvontaa ja ohjausta". Sote-keskukset uhkaavat lain sananvalinnan takia muuttua kilpailuasetelman toteuttamiseksi pelkkiä "tavanomaisia yleislääkärin tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä" tuottaviksi yksiköiksi (valinnanvapauslaki 18 §). Sosiaalisektorin asiantuntemus ja vallankäyttöoikeus siirretään lain voimalla maakunnallisiin liikelaitoksiin, arvatenkin nykyistä harvempiin toimipisteisiin ja hankalampien matkojen päähän.
Lopputulos ei suuremmin mairittele. Työterveyshuolto loi kansalaisten keskelle repäisylinjan sen mukaan, onko kansalainen töissä vai ei. Nyt eduskunnassa käsiteltävänä oleva valinnanvapauslaki rei’ittää koko yhteiskuntaan uuden repäisylinjan sen mukaan, tarvitseeko kansalainen sosiaalipalveluita vai ei. Jos tarvitsee, hän ei voi tavoitellun kilpailuasetelman takia saada niitä suoran valinnan keskuksista, joita on enää turha kutsua sote-keskuksiksi. Ne ovat pelkkiä lääkärivastaanottoja. Suomalainen terveyskeskus pannaan päreiksi ja kaikki orastavakin sote-yhteistyö puretaan. Sosiaali- ja terveysministeriö yrittää tosin mikromanageerata toimintaa monipuolisemmaksi, mutta tuloksena on vain hymyilyttävä nippu aa-nelosta ja posketon valvontabyrokratia.
Suomi haluaa varmistaa asemansa care paradoxin mallimaana rakentamalla yhden kansaa jakavan palvelujärjestelmän päälle vielä toisenkin yhteiskunnan heikoimpia jäseniä syrjivän palvelujärjestelmän. Tasa-arvoa tavoitteleva laki lisääkin epätasa-arvoa.
Suuren kansallisen tragediansa 100-vuotisvuonna Suomi olisi ansainnut parempaa hyvinvointipolitiikkaa.
Martti Kekomäki on emeritusprofessori.
