Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma
Lääkärintyössä joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuuden tunnetta. Kaikkea ei tarvitse tietää, mutta on häpeällistä olla kysymättä tarvittaessa neuvoa kokeneemmalta kollegalta.
Ihminen on erehtyväinen, inhimillinen olento. Lääkäri ei ole poikkeus. Työmme valtavien vaatimuksien ja vastuun ristitulessa on voimia kysyvää, ja joudumme sietämään jatkuvaa epävarmuuden tunnetta. Vain harvoin ongelmiin löytyy valmis, oppikirjamainen ratkaisu; mikään ei ole kiveen kirjoitettua.
Ensimmäinen kandikesä, parikymppinen nulikka, liian iso valkotakki, ei yhtään varmaa diagnoosia. Ei suoritukselle voi vuosien jälkeenkään hurrata, ja sitä muistellessa tulee vieläkin tuskanhiki pintaan. Uran alkuvaiheessa, nuorena ja kokemattomana, lääkärin työ on erityisen stressaavaa. Sen lisäksi, että jokainen diagnoosi tuntuu epävarmalta, hukassa on myös oma lapsenkengissä oleva lääkärin identiteetti. Miten kuuluu käyttäytyä ja mitä sanoa; kaikki on opeteltava kantapään kautta. Autuas tietämättömyys siitä, kuinka hurjasti asiat voivat pahimmillaan mennä metsään, pelastaa sentään onneksi paljolta.
On turhaa yrittää olla enempää kuin on. Silloin, kun ongelman ratkaisusta ei ole aavistuksen häivääkään, ei ole häpeä kertoa sitä ääneen. Kaikkea ei tarvitse tietää, mutta on häpeällistä olla kysymättä tarvittaessa neuvoa kokeneemmalta kollegalta. Potilaat osaavat yleensä arvostaa rehellisyyttä; se tekee heistäkin merkityksellisiä. Hämmästyttävän usein potilas on tyytyväinen tullessaan kuulluksi, vaikka diagnoosi jäisikin epäselväksi. Useimmiten pisimmälle pääsee yksinkertaisesti tunnustamalla vajavaisuutensa.
Aina kaikkia ei voi auttaa, eikä se ole kenenkään syy. Lääkärin ei tarvitse pystyä ihmetekoihin, onneksi. Oman epätäydellisyyden hyväksyminen auttaa hyväksymään myös sen, ettei aina pysty taivaita hipovaan suoritukseen. Silloin, kun voi itselleen rehellisesti todeta yrittäneensä parhaansa, on uskottava sen olevan riittävästi. Ei keneltäkään – ei edes lääkäriltä – voi vaatia enempää.
Meistä jokainen tekee virheitä, ennemmin tai myöhemmin. Yksi lääkärin tärkeimpiä taitoja on pysyä nöyränä. Kun myöntää virheensä ja pyytää anteeksi, usein ongelmat ratkeavat sovinnossa kuin itsestään. Lohduttava olkapää on tarpeen silloin, kun asiat menevät pieleen. Siksi meidän jokaisen on pyrittävä tarjoamaan aktiivisesti tukea virheen tehneelle kollegalle.
Kollegoiden tuki on mittaamaton voimavara. Vaikeista tapauksista keskustellessa on helpottavaa huomata, että vaikeat asiat ovat yleensä vaikeita kaikille. Tarvomme aivan samassa loputtomassa suossa koko ammattikunta. Rohkein ja viisain on se, joka uskaltaa jakaa epävarmuutensa ja tietämättömyytensä; ei se, joka muiden silmissä näyttäytyy kaiken hallitsevana.
Nuorelle kollegalle on tarpeen lausua lohdutuksen sanat: kokemuksen lisääntyessä epävarmuuden sietäminen alkaa tuntua helpommalta. Oman rajallisuuden kanssa on mahdollista tulla vähitellen tutuksi. Työvuosien karttuessa ja ammattitaidon kehittyessä rohkenee helpommin sanoa potilaalle "en tiedä". Lohdutonta kyllä, epävarmuuden tunteen kanssa saa kamppailla uskoakseni eläkeikään saakka. Se muuttaa matkan varrella muotoaan, mutta eroon piinaavasta seuralaisesta ei yrityksen ja erehdyksen tiellä pääse.
Toisaalta epävarmuus on myös voimavara. Se pitää sopivan nöyränä vaativan työn äärellä. Mihin me tarvitsisimme monipuolista koulutustamme ja nopeaa ongelmanratkaisukykyä, jos vastaukset löytyisivät valmiina kuin apteekin hyllyllä? Ilman epävarmuutta, muttia ja jossitteluita työmme olisi liiankin suoraviivaista, jopa yllätyksetöntä. Siksi epävarmuus on ammattimme ihanuus ja kurjuus samassa paketissa.
Kirjoituksen pohjana on käytetty Lääkärien Facebook-ryhmässä 2/2016 kerättyjä ajatuksia epävarmuuden sietämisestä.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
