Kuka saa syntyä?

Aborttilakia halutaan uudistaa, ja kun lukee nykyisen lain kirjainta, niin kyllähän se on vanhahtavaa tekstiä.

Ihmisoikeuksista ja niiden piiriin kuuluvasta oikeudesta saada päättää omista asioistaan ja siten elää itse valitsemansa kaltaista elämää on tullut julkisessa ja yksityisessäkin keskustelussa suosittu puheenaihe aivan viime vuosina. Erityisesti vähemmistöjen oikeuksista on puhuttu. On syntynyt uusia sanoja, kuten ableismi, joka tarkoittaa vammaisuuden perusteella tapahtuvaa syrjintää. Jokainen meistä kuuluu johonkin vähemmistöön ja luulenpa että useimmat myös johonkin ryhmään, jota jossakin asiassa sorretaan. Omat viiteryhmäni ovat tähän asti olleet pääosin etuoikeutettuja, mutta lähipiirissäni ja varsinkin potilaskunnassani on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät tahdo saada ääntään kuuluviin ja jos saavat, heidät sivuutetaan.

Yksi tällainen ryhmä on älyllisesti kehitysvammaiset. Olen tuntenut tähän ryhmään kuuluvan ihmisen melkein 30 vuotta. Tutustuin häneen odottaessani ensimmäistä lastani. Hän oli yrittänyt pyydystää kissaamme (siihen aikaan pääkaupunkiseudun kerrostaloalueillakin kissat usein ulkoilivat itsekseen), joka oli sitten raapinut pahasti hänen käsivarsiaan. Hän oli silloin 8-vuotias, ja tultuaan kotiimme paikattavaksi hänelle tuli tavaksi vierailla meillä silloin tällöin. Nyt hän on yli 30-vuotias, asuu tuetusti ja on tukityöllistetty. Sanoisin, että lähinnä hän on kuin kuka tahansa. Nuoruudessaan hän kipuili erilaisuutensa kanssa, mutta nykyisin hän vaikuttaa olevan tyytyväinen elämäänsä. Häneltä puuttuu asioita, jotka ovat minulle itsestään selviä, mutta hänellä myös on kyky nauttia sellaisista asioista, joista minä en enää aikuisena ole osannut iloita. Vaikkapa kanin omistamisesta. Jos kysyisin häneltä, olisiko hän halunnut syntyä, hän aivan varmasti vastaisi: kyllä.

Aborttilakia halutaan uudistaa, ja kun lukee nykyisen lain kirjainta, niin kyllähän se on vanhahtavaa tekstiä. Kansalaisaloite, jonka kannattajat, muun muassa Lääkäriliitto, esittävät lain uudistamista, on minusta kuitenkin tasa-arvon kannalta ongelmallinen. Vanhassa laissa lausutaan diskriminoivasti edellytyksistä, joiden täyttyessä raskaus voidaan keskeyttää: "…. kun on syytä otaksua, että lapsi olisi vajaamielinen…". Uudessa ehdotuksessa tätä kohtaa ei ole, mutta siinä lausutaan edelleen: "… jos lapsivesi- tai ultraäänitutkimuksella, serologisilla tutkimuksilla taikka muulla vastaavalla luotettavalla tutkimuksella on todettu vaikea sikiön sairaus tai ruumiinvika, ei kuitenkaan kahdennenkymmenennenneljännen raskausviikon jälkeen."

Tämä lausuma voidaan tulkita hyvin monella tapaa, mutta aborttilain muuttuessa naisen tahtoa korostavammaksi alkuraskauden suhteen tulkinta tuskin muuttuisi lapsen oikeuksia korostavammaksi myöhemmässä raskauden vaiheessa. Siten esimerkiksi Down-ihmisen saisi edelleen surmata 24. raskausviikolle asti.

Surmaaminen on arvolatautunut sana. Raskaudenkeskeytys kuulostaa neutraalimmalta, mutta se ei ole sitä. Sana sisältää ajatuksen, että kukaan ei kuole toimenpiteessä; ainoastaan naisen kehossa oleva prosessi keskeytyy. On ymmärrettävää ajatella: minun täytyy saada päättää, mitä kehossani tapahtuu. Kyllä, olen samaa mieltä ja haluaisin, että näin olisi aina. Raskaus on kuitenkin tilanne, joka voi saattaa modernin individualistin affektin valtaan. Siinä kaksi kehoa on toisissaan kiinni, eikä se pienempi ja puolustuskyvyttömämpi saa ääntään kuuluviin. Hänen tahdostaan emme voi tietää mitään.

Uudessakin lakiehdotuksessa raskaana olevan naisen oikeudelle valita abortti on asetettu ehtoja. Ilmeisesti kaikki me hyväksymme ajatuksen, että sikiö on ihminen jossain vaiheessa raskautta ennen ilmestymistään ulos naisen kehosta. Kysymys onkin rajankäynnistä. Mistä hetkestä alkaen ja millä edellytyksillä näin on? Pelkästään selviytyminen ilman lääketieteellistä apua kohdun ulkopuolella ei ole määrittävä seikka. Vastasyntynyt täysiaikainen lapsi voi tarvita tehohoitoa eikä sen antamista kyseenalaisteta, jos ennustetta on.

Aborttikäytäntö ilmentää yhteisön arvoja, sen käsitystä siitä, mikä on ihminen, mikä on osittain ristiriitaisten oikeuksien tärkeysjärjestys ja mitä on ihmisarvoinen elämä. Nykyinen käytäntömme pitää sisällään sen, että älyllisesti kehitysvammaisen syntymättömän lapsen ihmisyys ei ole yhtä selvää kuin terveen. Se on ableismia ja epätasa-arvoa ja se pitää sisällään aikuisen itsemääräämisoikeuden ensisijaisuuden lapsen oikeudelle elää nähden.

Keskustelukulttuurimme muistuttaa huutoäänestystä. Vahvimmat äänenpainot saavat aikaan konsensuksen, jonka syntymisen jälkeen argumentaatio jää sloganien toistelun tasolle. Eriävien mielipiteiden perusteita ei kuunnella.

Myös aborttikeskustelu on typistynyt yhden ajatuksen toistoksi ja tähän haluaisin muutoksen. YK:ssa työskentelevä lakimies Alexander Puutio kirjoittaa aiheesta kolumnissaan Ylen sivustolla: "…amerikkalaisen naisoikeusliikkeen "my body my choice" on Atlantin ylittäessään kääntynyt mainiosti yli 50 000 allekirjoitusta keränneeksi OmaTahto2020 -kansalaisaloitteeksi aborttilain muuttamiseksi itsemääräämisoikeusperusteiseksi." Puutio itse kannattaa melko vapaata aborttia, mutta toivoisi moniäänisempää keskustelua.

Merkittävät lakimuutokset edellyttävät perusteellista yhteiskunnallista keskustelua. Se, mitä yhteiskunta säätää raskaudenkeskeytyksestä osuu niin syvälle ihmisyyden ytimeen, että monivivahteinen eettis-moraalis-filosofinen keskustelu asiasta on sallittava. Mahdollisista näkökulmista ainakin tulevan isän ja itse lapsen aseman pohtiminen on jäänyt sivuun. Nämä tulee ottaa keskusteluun, tärkeimpänä lapsen asema ja oikeudet.