Jatkuvuuden ylistys

Jatkuvuuden puute voi johtaa siihen, että samalla tavalla oireilevat ja moninaiselle oireilulle syytä etsivät löytävät ”hoidolle” jatkuvuutta esimerkiksi sosiaalisen median vertaistukiryhmistä ja muista samalla tavalla oireilevien porukoista.

Me tiedämme kokemuksesta, että lääkäri-potilassuhde ja sen jatkuvuus ovat tärkeitä. Se helpottaa hoitoa, tuo tyytyväisempiä asiakkaita ja säästää myös rahaa. Tällä hetkellä tuo vaade ei täyty erityisen hyvin terveydenhuollossamme.

Huokaisin, kun luin jokunen aika sitten erään asiakkaan sairauskertomukset parilta viime vuodelta. Kyseessä on vähintäänkin monioireileva ja ainakin jossain määrin monisairas potilas, joka oli käynyt seuranta-aikana terveyskeskuksessa, erikoissairaanhoidossa ja MT-palveluissa. Tuona aikana häntä oli hoitanut 20 terveyskeskuslääkäriä ja puolen vuoden erikoissairaanhoitojakson aikana kymmenen saman klinikan erikoislääkäriä. Terveyskeskuksessa lääkäri vaihtui käytännössä joka käynnin välillä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tutkimustuloksistakin kertoi yleensä joku toinen lääkäri (joka ei välttämättä ollut koskaan nähnyt potilasta).

Ja tälläkin hetkellä asiakkaallani olisi tarve säännöllisiin lääkärikontrolleihin ja mieluusti yhden ja saman lääkärin pakeilla. Hän kokee kuitenkin jo pelkän ajanvarauksen hyvin vastenmielisenä ajatuksena, enkä kyllä isommin ihmettele miksi.

Samanaikaisesti asiakkaani papereita selatessa luin uutisen norjalaistutkimuksesta, jonka mukaan pitkäkestoinen ja jatkuva hoitosuhde omaan perusterveydenhuollon lääkäriin vähentää päivystyksessä käyntiä, johtaa vähempiin sairaalakäynteihin ja alentaa merkittävästi kuolleisuutta. Tuon tutkimuksen perusteella samana pysyvää omalääkäriä pitäisi siis vaatia käypähoitosuosituksissa.

Kun Norjassa siirryttiin vuonna 2001 nykyiseen omalääkärimalliin, ainoastaan 0,2 % potilaista katsoit, ettei halua nimettyä omalääkäriä. Kysyntää siis oli. Ja jos yhteistyö ei eri syistä suju, Norjassa omalääkäriä voi vaihtaa kaksi kertaa vuodessa.

Kun tutustuin tarkemmin norjalaistutkimuksen, paljastui, että siinä oli tutkittu vuosikausia jatkuneita hoitosuhteita, jopa yli viidentoista vuoden mittaisia. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin se, miten meidän rajanaapurimme perusterveydenhuolto voi olla järjestetty niin, että tuo on yleensä mahdollista! Lohdullista oli, että jo yli vuoden kestänyt omalääkärikontakti vaikutti em. tulosmuuttujiin - myös kuolleisuuteen - selvästi.

Olen tottunut suosittelemaan monen hankalia ja kroonisia oireita potevan hoitoon samana pysyvää omalääkäriä. Mutta onko tuo pyyntö Suomessa tyystin epärealistinen? Haikailenko pelkästään menneitä, "hyviä" aikoja? Terveyskeskuksissa on diabetes- ja astmahoitajia, jolloin ko. sairauksien hoito ja seuranta pysyvät paremmassa kuosissa. Toisaalta tuolloin lähtökohta on diagnoosikeskeinen eivätkä ko. sairaudet välttämättä ole juuri niitä, joiden hoidossa jatkuvuus olisi se kaikkein tärkein ulottuvuus. Tuolloinkin hoitava lääkäri voi vaihtua.

Osan suomalaisten perusterveydenhuolto toteutuu työterveyshuolloissa. Siellä jatkuvuus saattaa toteutua paremmin. Toisaalta työterveyslääkäritkin vaihtavat työpaikkaa, työterveyshuoltosopimuksien kattavuus vaihtelee suuresti ja merkittävä osa työssä käyvistä on pelkän lakisääteisen työterveyshuollon piirissä ja – kas kummaa - potilaatkin vaihtavat työpaikkaa. Eikä työterveyshuollon pitäisi kai muutoinkaan olla vastuussa maamme perusterveydenhuollosta vaan keskittyä pikemmin työhön ja työhön liittyvien sairauksien hoitoon ja ennaltaehkäisyyn.

Kaikki ei ole ehkä enää ihan niin hyvin Norjassakaan. Kyseinen tutkimus on tehty sen takia, että myös siellä jatkuvuus on uhattuna kuten tutkimuksen mukaan muissakin sellaisissa maissa, joissa oma lääkäri on ollut hyve (mm. Englanti, Tanska, Alankomaat).

Jatkuvuuden puute voi johtaa siihen, että samalla tavalla oireilevat ja moninaiselle oireilulle syytä etsivät löytävät "hoidolle" jatkuvuutta esimerkiksi sosiaalisen median vertaistukiryhmistä ja muista samalla tavalla oireilevien porukoista. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta sosiaalisen median luonne on tunnetusti vastakkainasetteluun kannustava ja misinformaatiota suosiva.

Silti sopivaan vertaisryhmään kuuluminen voi hyvin vähentää esimerkiksi päivystyskäyntejä mutta se tuskin alentaa kuolleisuutta. Se voi myös haitata yleisesti hyväksyttyihin ja vaikuttavaksi todettuihin hoitoihin hakeutumista. Somesta ei ole hoitavaksi lääkäriksi mutta ehkä uudet innovatiiviset digipalvelut voisivat olla silti osaratkaisu jatkuvuuden puutteeseen.

On selvää, ettei jatkuvuuden rapautumiseen ei ole yhtä syytä eikä ainakaan yhtä ratkaisua. Omalääkärijärjestelmää ajettiin Suomeen vahvasti 1990-luvulla mutta lopulta siitä luovuttiin. Järjestelmän kaatumisen taustalla oli käsittääkseni resurssien (rahan?) riittämättömyys.

Tilanne on silti nurinkurinen. Nykyinen toimintamalli siis lisää tarvetta jo valmiiksi huonosti saataville lääkäripalveluille, johtaa turhautuneisiin terveyskeskuslääkäreihin ja sitä kautta kiihtyvään lääkärien vaihtuvuuteen. Tämä puolestaan johtaa edelleen lisääntyvään perusterveydenhuollon kaaokseen.

Pelkään, että sote-uudistus ei tätä kehitystä torppaa tai luo uusia innovatiivisia hoidon jatkuvuutta tukevia palveluja. Julkisuudessa esillä ollut seitsemän päivän hoitotakuu ei estä sirpaleisuutta vaan huonosti ja hätäisesti toteutettuna lisää sitä. Nuorille ja suht terveille nopea hoitoon pääsy voi tosin olla jopa mieluisampi vaihtoehto kuin hoidon jatkuvuus.

Olisiko mahdollista taata omalääkärikontakti sitä oikeasti tarvitseville edes vuodeksi kerrallaan? Tähän taotut resurssit vähentäisivät hieman pitemmällä aikajänteellä perusterveydenhuollon, päivystyksen että erikoissairaanhoidon kuormaa.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.