Verenpainetta ei vieläkään oteta vakavasti

Kohonneen verenpaineen hoito aloitetaan edelleen liian myöhään tai lääkehoidon annos on tarpeettoman pieni. Onko niin, että kun joka toisella vastaanotolle tulevalla potilaalla on verenpaine­ongelmia, kynnys hoidon aloittamiseen kasvaa?

Suomalaisten verenpainetasot eivät kestä vertailua muiden korkean elintason maiden tilanteeseen. Suomi yhdessä Irlannin, Japanin ja Espanjan kanssa kuuluu myös maihin, joissa verenpaineen hoidon aloittaminen ja hyvän hoidon toteutuminen oli heikointa.

Näin todettiin vasta julkaistussa tutkimuksessa (1), jossa verrattiin verenpainetasoja, hoitoa ja hoidon tuloksia 12 korkean elintason maassa. Maat olivat Australia, Espanja, Etelä-Korea, Britannia, Irlanti, Italia, Japani, Kanada, Uusi-Seelanti, Saksa, Yhdysvallat ja Suomi.

Tutkimusaineistoa on kerätty 123 väestötutkimuksesta vuosilta 1976–2017 ja aineistossa on yli 500 000 henkilön tiedot.

Suomessa 52 %:lla 40–79-vuotiaista naisista ja 59 %:lla miehistä oli kohonnut verenpaine. Tiedot perustuivat FinTerveys 2017 -tutkimukseen (2). Toisessa ääripäässä ovat Kanada, jossa luvut olivat (naiset) 6 % ja (miehet) 34 %, ja Etelä-Korea (tiedot vuodelta 2016), (naiset) 34 % ja (miehet) 44 %.

Kohonutta verenpainetta sairastavista suomalaisnaisista 59 % ja miehistä 55 % sai sairauteen hoitoa, ja hyvässä hoitotasapainossa oli naisista 29 % ja miehistä 26 %.

Kanadassa hoitoa sai naisista 65 % ja heistä hyvässä hoitotasapainossa oli 60 %, miehistä vastaavasti 81 % ja 69 %. Etelä-Koreassa luvut olivat naisilla 74 ja 53 % ja miehillä 65 ja 46 %. Hoidon toteutumisessa ja hoitotasapainon saavuttamisessa vielä paremmin pärjäsivät Saksa ja Yhdysvallat.

Elintapahoidon keinot eivät riitä

Miksi näin? Väestön verenpainetasot ovat laskeneet Suomessa merkittävästi 1970-luvulta (3), ja myös hoidossa olevien osuus on kasvanut. Samoin hoitotasapaino on parantunut merkittävästi (2,4).

Verenpaineiden lasku on kuitenkin 2000-luvun alun jälkeen hidastunut, eivätkä hoitoisuus ja hoitotasapainokaan ole parantuneet niin paljon kuin elintapamuutosten ja lääkehoidon nykyisten vaihtoehtojen avulla olisi mahdollista.

Kansainvälisen vertailun havainnot tukevat tätä tietoa.

Eroihin vaikuttaa merkittävästi se, onko lääkehoitoa aloitettu lainkaan. Kansainvälisessä vertailussa hyvässä hoitotasapainossa olevien osuus on nimittäin laskettu niistä, joilla on korkea verenpaine eikä niistä, jotka ovat lääkehoidossa.

Suomessa lääkkeellä hoidetuista 30 vuotta täyttäneistä hyvässä hoitotasapainossa oli naisista 42 % ja miehistä 43 % (2). Tässä olisi merkittävästi parannettavaa.

Aivan erityisesti tulisi kiinnittää huomiota hoidon riittävän varhaiseen aloittamiseen. Nyt kaikista verenpainetautia meillä sairastavista yli 40 % ei saa sairauteensa lääkehoitoa. Näin suuressa ryhmässä kaikki eivät käytännössä voi olla potilaita, joille pelkkä elintapahoito riittäisi kohonneen verenpaineen hyväksi hoidoksi.

Hoidon aloittamisessa onkin selvästi viivettä tai verenpaineen Käypä hoito -suosituksen (5) kynnysarvoa hoidon aloittamiselle ei oteta tarpeeksi vakavasti.

Kansainvälisessä vertailussa oli kiinnostavaa havaita, että Japani ja Irlanti, joissa kohonnut verenpaine on myös väestötasolla yleistä, olivat hoidon aloittamisen suhteen samanlaisessa tilanteessa kuin Suomi. Onko niin, että kun terveyshaaste on kovin yleinen ja joka toisella vastaanotolle tulevalla on ongelmia verenpaineen kanssa, kynnys hoidon aloittamiseen kasvaa?

Jääkö Suomi punaiseksi täpläksi kartalle?

Kohonnut verenpaine on globaalistikin tällä hetkellä eniten sairastavuutta ja menetettyjä terveitä elinvuosia aiheuttava riskitekijä (6). WHO:n tavoitteena on, että tapausten määrä olisi vähentynyt neljänneksellä vuoteen 2025 mennessä, kun tilannetta verrataan vuoteen 2010 (7). Keinoina ovat tutut ehkäisy ja hoidon tehostaminen.

Ehkäisy ei ole vain yksilön asia, vaan tarvitaan myös laajoja yhteiskunnallisia toimia.

Hoidon hyvä toteutuminen vaatii sekä potilailta että lääkäreiltä sitoutumista. Tämä on haastavaa, sillä kohonnut verenpaine on yleensä oireeton. Niinpä vain noin joka toinen potilas ottaa verenpainelääkityksensä reseptin mukaisella annoksella, ja lääkärit eivät aina tehosta hoitoa, vaikka hoitotavoitetta ei olisi saavutettu (terapeuttinen inertia) (8,9).

Parempiin hoitotuloksiin on päästy, kun potilaalle annetaan huolelliset elintapaohjeet ja perustellaan hoidon merkitys (8). Potilas tulee myös ottaa mukaan hoitoon verenpaineen kotimittausten ja telemonitoroinnin avulla (8).

Lääkäreitä tulisi lisäksi kouluttaa terapeuttisen inertian vähentämiseksi ja hoidossa tulisi suosia edullisia yhdistelmälääkkeitä, joilla on vähän haittavaikutuksia (9).

Kaikkea tätä ei ymmärrettävästi ehditä toteuttaa kiireisen vastaanoton aikana, joten perusterveydenhuollon hoitoketjuihin tulisi ottaa mukaan verenpaineen hoitoon perehdytettyjä hoitajia.

Kaikki keinot on otettava käyttöön, jotta Suomi ei jäisi punaiseksi täpläksi maailman verenpainekartalle.