Iäkkäiden kuntoutus ei toteudu

Terveydenhuollosta puuttuu kattavasti, tasalaatuisesti ja ­systemaattisesti toimiva iäkkäiden kuntoutusjärjestelmä. Lisäksi lain velvoitteet kohdistuvat vain yli 75-vuotiaisiin, jolloin ollaan prevention kannalta jo myöhässä.

Vanhenemisen trendit ovat yleisiä, mutta yksilötasolla muutosten nopeus ja järjestys vaihtelevat. Ikätovereista toinen on aktiivinen ja osallistuva, toisen elinpiiri on rajautunut ja arki sujuu vain avustettuna.

Prevention ja kuntoutuksen on myötäiltävä iäkkäiden toimintakyvyn laajaa kirjoa. On aktivoinnista ja terveysneuvonnasta hyötyviä, mutta enenevästi myös moniammatillisen perus- ja erityistason kuntoutuksen tarvitsijoita.

Ikään katsomatta kuntoutuksen tavoitteena on toimintakyvyn parantaminen ja ylläpito (1). Kuntoutustarve tunnistetaan aivoverenkiertohäiriöiden ja tapaturmien yhteydessä (2,3) mutta jää usein tunnistamatta iäkkäille tavallisissa sairastumistilanteissa (4), kuten sydäntapahtumissa ja yleisvointia heikentävissä infektioissa. Erityisen vaikea kuntouksen tarvetta on tunnistaa, kun voinnin muutos tapahtuu hitaasti.

Mitä rajallisemmat toimintakykyyn vaikuttavan pitkäaikaissairauden hoidolliset mahdollisuudet ovat, kuten esimerkiksi muistisairauksissa, sitä enemmän kuntoutuksen merkitys korostuu. Samoin gerasteniaa sairastavilla liikunta- ja ravitsemuspainotteinen kuntoutus on avainasemassa toimintakyvyn heikkenemiskierteen katkaisemisessa (5).

Alkaako kuntoutus liian myöhään?

Vanhuspalvelulain keskeisenä tavoitteena on iäkkäiden kotona asumisen edellytyksien turvaaminen oikea-aikaisella ja osaavalla kuntoutuksella sekä tarkoituksenmukaisilla palveluilla (6). Lain velvoitteet kohdistuvat yli 75-vuotiaisiin, joilla on merkittävää vajaakuntoisuutta ja toiminnanvajeita. Ollaanko tällöin myöhässä? Preventio ja terveyden edistäminen eivät saa jäädä hyödyntämättä (7).

Kuntoutuksen kohteista fyysinen toimintakyky on tutuin. Yleisimmin toimenpiteet kohdistuvat iäkkään liikkumiskykyyn ja sen edellytysten, kuten tasapainon, lihasvoiman ja kestävyyden, harjoittamiseen. Toimintakyvyn ulottuvuuksista sosiaalinen, psyykkinen ja kognitiivinen ovat yhtä merkittäviä (8), esimerkkeinä yksinäisyyden ja syrjäytymisen torjuminen, osallisuuden vahvistaminen, kognitiivinen harjoittelu ja käyttäytymiseen vaikuttaminen.

Iäkkäiden kuntoutuksesta on pääosin vastannut julkinen terveydenhuolto. Resurssit eivät ole seuranneet lisääntyviä tarpeita ja velvoitteita. Perustasolta puuttuu kattavasti, tasalaatuisesti ja systemaattisesti toimiva iäkkäiden kuntoutusjärjestelmä (9).

Asianmukaisen diagnostiikan, optimoidun hoidon ja kuntoutuksen kokonaisuudella on lupa tavoitella kansalliseksi päämääräksi muodostunutta iäkkäiden mahdollisimman itsenäistä ja omatoimista elämää kotona. Edellytyksenä on läpileikkaava kuntoutuksellinen toimintatapa koko palvelujärjestelmässä alkaen varhaisesta tunnistamisesta ja ulottuen raskaiden palveluiden piirissä olevien toimintakyvyn ylläpitoon.

Oikea-aikaisuutta voi kohentaa ja toimintaa tehostaa kotiin vietävillä palveluilla, kuten kuntouttavilla arviointijaksoilla ja tehostetulla kotikuntoutuksella. Tällöinkin toteutukseen tarvitaan moniammatillinen tiimi. Teknologisavusteiset ratkaisut helpottavat kuntoutuksen toteutusta, mutta myös henkilöstön määrää ja rakennetta on tarkasteltava.

Sote lisää määrittelyjen tarvetta

Sote-uudistuksessa iäkkäiden kuntoutuksen kokonaisuus hakee muotoaan. Prevention ja kuntoutuksen vaikuttavuus on huomioitu. Looginen etenemissuunta on kuntoutustarpeen määrittely niin, että oikea-aikaisuus, kohdentuminen ja toimintakyky kaikkine ulottuvuuksineen tulevat huomioiduiksi.

Ohjaavatko kannustimet preventioon kunnissa ja kuntoutuksen tuottamiseen sote-keskuksissa, kotihoidossa ja asumispalveluissa? Mikä on ehkäisevää, mikä kuntouttavaa toimintaa, kenelle vastuu kuuluu milloinkin ja ovatko rajapinnat saumattomia? Järjestäminen, keskitetty ohjaus ja tuotanto on viritettävä tehtävään. Myös koulutus ja osaaminen määrittävät kuntoutuksen tulevaisuutta.