Henkilökohtainen kutsu psykiatristen sairauksien stigman murtamiseksi

Psykiatrisella sektorilla työskentelevien on pyrittävä purkamaan sairausryhmän eriarvoista kohtelua.

Lääkäreiden mielenterveyteen tulisi kiinnittää peruskoulutuksessa ja työelämässä nykyistä enemmän huolta ja ajankohtaistaa aihepiirin tutkimustietoa (1). Lääkäreillä esiintyy muita korkeasti koulutettuja enemmän masennusta, ahdistuneisuushäiriöitä ja itsetuhoisuutta (2, 3, 4). Lääkäreiden on todettu lykkäävään hoitoon hakeutumista leimaantumisen, ammatillisen väheksynnän ja jopa ammattioikeuksien menettämisen pelossa (5). Ymmärrettävästi ei ole kollegoiden, potilaiden tai yhteiskuntamme etu, että nykytila saa jatkua. Leimaantumispelon purkaminen voi helposti nähdä johtavan varhaisempaan hoitoon hakeutumiseen ja parempaan hoitoon sitoutumiseen.

Työuupumuksesta ja päihdeongelmista on ollut viime aikoina ilahduttavan paljon keskusteluja lääkäreiden ja lääketieteen opiskelijoiden keskuudesta. Haluaisin seuraavaksi nähdä kollegoiden puheenvuoroja omista psykiatrisista oireista ja sairauksista. Jokaisen psykiatrisella sektorilla työskentelevän tulisi, jos ei omin ulostuloin, niin kaikilla muilla keinoilla pyrkiä purkamaan mielenterveyshäiriöiden stigmaa ja tämän sairausryhmän eriarvoista kohtelua. Valitettavasti myös yhteiskunnalliset rakenteet ylläpitävät leimauttamista, kuten psykiatrisille potilaille tarkoitetut erilliset odotustaulat ja sairauskertomusjärjestelmien varoitukset "erityissuojatuista" tiedoista. Muutos voi kuitenkin käynnistyä milloin vain meistä kollegoista käsin.

Omista kokemuksista

Pediatriksi erikoistuva ystäväni valitsi tämän alan, koska pelastui lapsena syövältä. Toinen kollegani kertoi valinneensa ortopedian, koska urheiluharrastustaan uhannut vamma tuli korjatuksi. Vaan missä ovat ne psykiatrit tai psykiatrisesti orientoituneet yleislääkärit, jotka kertovat valinneen alan, koska ovat saaneet omalla kohdallaan tai läheiselleen apua kotiarkea ja työ- ja opiskelukykyä laskeviin mielenterveyden oireisiin ja sairauksiin.

Jos potilas on etukäteen "googlettanut" psykiatrinsa kokeneen samoja asioita kuin hän itse, antaa se eri tavalla uskottavuutta. On eri asia puhua ahdistuksestaan sellaiselle, joka on itse kokenut paniikin tai itsetuhoisen hetken, kuin sellaiselle, joka on lukenut asiasta oppikirjasta. Erityisesti vaikeasti sanoitettavat psykiatriset olotilat kuten "itsensä ulkopuolella oleminen", "itseni kadottaminen", "en pysy itseni kyydissä" on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut asioita omakohtaisesti. Omaa vastaanottotilannetta ei tule täyttää kertomalla omista kokemuksistaan psykiatrisena potilaana, mutta huolellisesti ajoitettuna ja sopivalla tasolla käytettynä omakohtainen puheenvuoro voi merkittävästi vahvistaa potilas-lääkärisuhdetta.

Väitän, että potilaiden on luottamusta herättävää nähdä, että kuka tahansa voi sairastaa psyykkisesti – myös potilaan auttaja itse – ja silti pärjätä elämässä. Avoin hyväksyvä psykiatrisesta taustastaan kertominen vie leimaantumiselta voimaa ja näyttää mallia paremmasta tulevaisuudesta. Oman taustan jakaminen kollegoille voi olla henkilökohtaisesti voimaannuttavaa ja auttaa kliinikkoa integroimaan oman sairaushistoriansa osaksi ammatinharjoittamista. Voin kuvitella tulevaisuuden, jossa rekrytointivalttina psykiatrian alan tehtävissä pidetään kokemusasiantuntijuutta. Tutkimus on viitannut siihen, että hoidetut mielenterveysongelmat eivät johda lääkärin työn alentumiseen (5) tai kollegoiden arvostuksen vähentymiseen (4).

Kiitollinen hoidolle

Olen kertonut taustastani yhä avoimemmin, mutta en kuitenkaan vielä potilastyössä. Työkalunani ovat omien potilas- ja sairauskokemusten kautta saavuttamani näkemys ja empatia, joita en olisi voinut oppia luennoilta. Palaute potilailtani on ollut hyvää ja nimenomaan vuorovaikutuksen ja kohtaamisen osalta. Väitän, että tällä on tekemistä ennen kaikkea sillä, että olen kokemusasiantuntija itsekin.

Olen ollut lapsesta saakka taipuvainen ahdistukseen ja pakko-oireisuuteen, vaikka lapsuuteni oli onnea ja vakautta täynnä. Myöhemmin, kun päänsärkyjeni takaa aivoistani löydettiin sattumalta pineaalikysta, sairastuin sairaudenpelkoon ja yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön.

13 vuoden ajan olen käyttänyt useita mielialalääkkeitä ja käynyt Kelan kuntoutuspsykoterapiassa. Hoidoista olen hyötynyt valtavasti. En ole tarvinnut sairaalahoitoja, enkä ole ollut työkyvyttömänä oireiden takia. Oireistani huolimatta olen suorittanut kaksi yliopistotutkintoa etuajassa, selvinnyt avioerosta ja saanut kasvaa kahden ihanan lapsen isänä.

Sairauksillani on hoidettuna myös hyvät puolensa: olen huolellinen, luova ja aikaansaava ja nykyisin myös rohkea.

Olen valtavan kiitollinen suomalaiselle hyvälle psykiatriselle hoidolle ja lähetän lämpimät terveiset minua hoitaneille ihmisille. Toivon, että puheenvuoroni kannustaa kollegoita hakeutumaan ajoissa apuun. Erityisesti en haluaisi yhdenkään lääketieteen kandidaatin piilottelevan oireitaan, vaan hakeutumaan mutkitta opiskeluterveydenhuoltoon (7, 8). Vakaassa tilanteessa olevia kollegoita kannustaisin avoimuuteen, sillä vain julkinen keskustelu voi murtaa stigman. On korkea aika sille, että ihmisen psyykeen liittyvä ennakkoluuloisuus tunnustetaan vääryydeksi ihmisyyttä kohtaan.

Kiitän tekstini arviosta psykiatrian professori Jyrki Korkeilaa.