Yleislääketieteen suosio kasvoi huimasti
Hyvä koulutusmalli on houkutellut erikoistujia. Heille tarvitaan nyt myös virkoja. Työparimalli edistäisi hoidon jatkuvuutta, sanovat professorit.
– On olemassa työkalut, joilla perusterveydenhuolto saadaan nousemaan, sanoo professori Kaisu Pitkälä.
Yleislääketieteestä on tullut yhä suositumpi erikoistumisala. Tällä hetkellä koko maassa on ainakin 1 500 alalle erikoistuvaa, arvioi Helsingin yliopiston yleislääketieteen professori Kaisu Pitkälä.
– Yleislääketieteeseen erikoistumisen suosio on kasvanut eksponentiaalisesti. 150 erikoislääkäriä valmistui viime vuonna, ja luultavasti enemmän tulee valmistumaan tulevina vuosina.
Alasta kiinnostuneita uusia osaajia siis olisi tulossa. Mutta heidän palkkaamisensa edellyttää, että sote-keskuksiin varataan riittävästi resurssia ja pysyviä lääkärinvakansseja.
Hallituksen lupaamat tuhat vakanssia lisää on hyvä lähtökohta, sanoo Pitkälä.
– Me koulutamme ne lääkärit kyllä, mutta heille pitää olla pestejä valmiina. Nyt kun yleislääkärin työn kiinnostavuudessa on momenttia, valmistuville pitää olla pysyviä paikkoja, jotta hoidon jatkuvuus toteutuisi tätäkin kautta, sanoo yleislääketieteen professori Juha Auvinen Oulun yliopistosta.
Yleislääketieteen suosio opiskelijoiden keskuudessa johtuu Auvisen ja Pitkälän mukaan pitkälti siitä, että perusterveydenhuoltoon on rakennettu koulutusjärjestelmä, jossa jokaisella nuorella lääkärillä on nimetty ohjaaja ja erikoistuvalla kouluttaja.
– Sitä nuoret lääkärit tulevat sinne hakemaan. He haluavat tukea, sanoo Auvinen.
Lisäksi haetaan pitkiä potilassuhteita, jotka ovat palkitsevia lääkärille, sekä monipuolista työtä, kuten erilaista sektorityötä vastaanottotyön lisäksi.
Resurssit kuntoon
Siinä missä yleislääketiede kiinnostaa erikoistuvia, monet asiat ovat karkottaneet lääkäreitä pois perusterveydenhuollosta.
– Ei saa rakennettua pitkiä potilassuhteita, joutuu toimimaan etäkonsulttina, sektorityötä jätetään pois, luettelee Kaisu Pitkälä.
Pitkälän ja Auvisen mukaan sote-uudistuksessa olisi mahdollisuus saada kelkka käännettyä ja resursoida perusterveydenhuoltoa kunnolla.
Sote-uudistuksessa pitää pyrkiä takaamaan, että perusterveydenhuolto olisi tulevaisuudessa mahdollisimman vaikuttavaa ja tehokasta. Professorikunnassa nähdään, että tämä kiertyy kolmeen asiaan: kansalaiselle taataan oma yleislääketieteen erikoislääkäri ja hoidon jatkuvuus, riittävät resurssit ja riittävä osaaminen eli koulutetaan yleislääketieteen erikoislääkäreitä.
Kun erikoissairaanhoitoon on satsattu viimeisten 20 vuoden ajan, on perusterveydenhuolto jäänyt jalkoihin. Lääkäreiden määrä ei ole lisääntynyt samassa suhteessa, vaikka tehtävät ovat lisääntyneet, monisairaita on enemmän ja väestö ikääntyy.
Krooninen vaiva saatavuudessa on johtanut siihen, että on kehitetty erilaisia malleja, joilla pyritään ensisijaisesti purkamaan jonoja. Samalla hoidon jatkuvuus ja potilas-lääkärisuhde ovat kärsineet.
Monessa mallissa lääkäri pyritään viemään pois etulinjasta potilaiden kanssa vuorovaikutuksesta ja asettamaan toiseen linjaan konsultiksi, jotta säästettäisiin lääkärin työaikaa ja pärjättäisiin nykyisillä liian pienillä yleislääkärimäärillä, kertoo Auvinen.
– Näin saadaan jono lyhyeksi, mutta laatu heikkenee. Yleislääkäriltä viedään tärkein työkalu – potilaan ja lääkärin välinen vuorovaikutus.
Digitaalisuus on tuonut paljon hyvää terveydenhuoltoon mutta moniongelmaisten potilaiden kohdalla aito fyysinen kohtaaminen ja potilaan tutkiminen ovat edelleen avainasemassa ja usein etävastaanotto ei ole riittävä.
– Ensin pitää tuntea potilaansa, jotta voi tehdä etävastaanottoa tai konsultointia. Nuoria lääkäreitä ei pitäisi lainkaan laittaa tekemään etäkonsultaatiota, sanoo Pitkälä.
Auvinen huomauttaa, että lääketieteen peruskoulutuksen pohjalta ei ole riittävää osaamista siihen, että pystyisi hoitamaan etänä perusterveydenhuollon monisairaita potilaita, joita ei tunne.
Hoidon jatkuvuus ensisijaisen tärkeää
Malli, jossa perusterveydenhuolto toimii ja on kunnolla resursoitu, hyödyttää koko terveydenhuoltoa, myös erikoissairaanhoitoa.
– Kun etulinja rikotaan, johtaa se kuormitukseen myös erikoissairaanhoidossa. Tällä hetkellä potilasta hoidetaan usein erikoissairaanhoidossa sellaisissa asioissa, joita voitaisiin hoitaa vielä perusterveydenhuollossa, sanoo Auvinen.
Mikä sitten avuksi? Lisäresurssien avulla hoitomalleja voitaisiin kehittää sellaiseen suuntaan, jossa hoidon jatkuvuus ja potilas–lääkärisuhde olisivat keskiössä.
Potilas–lääkärisuhteen jatkuvuuden hyödyistä on Auvisen mukaan vahva tieteellinen näyttö. Erikoissairaanhoidon tarve vähenee, kustannukset pienenevät ja kuolleisuus vähenee sekä laatu ja tehokkuus paranevat.
– Jos resurssit ovat niukat ja hoitotakuu rakentuu sen varaan, että lääkäri käy oven välissä sanomassa jotain tai vastaa konsultaatiopyyntöön, ei synny potilas–lääkärisuhdetta ja sen jatkuvuutta, sanoo Auvinen.
Jonon lyheneminen tai jonottomuus ei voi Auvisen mukaan olla ainut terveydenhuollon laadun mittari. Tehokkuus ja jonottomuus kannattaa hakea hoidon jatkuvuuden kautta. Tuttujen potilaiden ja väestön hoitaminen on tehokkaampaa kuin tuntemattomien potilaiden.
– On olemassa työkalut, joilla perusterveydenhuolto saadaan nousemaan. Ne ovat tuhat yleislääketieteen erikoislääkäriä lisää ja jatkuvat potilassuhteet, kiteyttää Pitkälä.
Työparimalli ja osaavat tiimit avuksi?
Juha Auvinen ja Kaisu Pitkälä ehdottavat omalääkärimallin uudelleenlämmittelyä.
2000-luvun aikana omalääkärisysteemi on pitkälti ajettu alas resurssipulan vuoksi. Jos olisi riittävästi lääkäreitä, kunnan asukkaat voitaisiin jakaa lääkärien kesken esimerkiksi työparimallilla niin, että parina toimii kouluttautuva lääkäri ja kokenut erikoislääkäri, jotka ovat yhdessä vastuussa tietystä väestöstä. Heillä olisi oma yhteinen osaava moniammatillinen tiimi tukenaan.
Tämä toisi hoidon jatkuvuutta etenkin monisairaiden potilaiden kohdalla. Erikoistuvan kouluttaminen onnistuisi siinä samalla.
