Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara Lääkäripäivien avajaisissa: Erikoissairaanhoidon tuottavuuden nousu otettu henkilökunnan selkänahasta

- Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä selvisi laman aiheuttamasta säästökuurista kohtalaisen pienin vaurioin. Yksi syy siihen oli, että erikoissairaanhoidon tuottavuus nousi suuresti 1990-luvulla. Suurelta osin tämä otettiin henkilökunnan selkänahasta, niin hoitajien kuin lääkärienkin. Henkilökunnan jaksaminen alkaakin olla yksi järjestelmän suurimpia uhkia, totesi peruspalveluministeri Osmo Soininvaara Lääkäripäivien avajaisissa.

- Julkisen sektorin työolosuhteet, palkkaus ja työviihtyvyys ovat huononemassa osin jatkuvien säästöjen ja osin huonon johtamisen ansioista.

Lääkäripäivien johtoryhmän puheenjohtaja Kati Myllymäki nosti Lääkäripäivien avajaispuheessa esille jälleen kerran täydennyskoulutuksen.

- Viime vuonna Lääkäripäivillä esitetyn lääkärien täydennyskoulutusrahastomallin pitäisi totisesti kiinnostaa muitakin kuin lääkäreitä itseään. Ainakin terveydenhuollon maksajien tulisi olla asiasta kiinnostunut. Lääkäriliiton suosituksen mukainen kahden viikon ulkopuolinen täydennyskoulutus ja viikkotyöaikaan sisältyvä vähintään viiden tunnin meeting-toiminta, itseopiskelu sekä tiedonhaku ei toteudu, hän totesi.

Myllymäki muistutti, että tutkimus ja tieto ovat lääkärintyön perusta.

- Potilaita ei voi eikä saa hoitaa musta tuntuu -periaatteella sen enempää kuin intuitiolla tai puhtaasti potilaan toivomusten mukaan valintatalon toiminta-ajatuksella.

Hän viittasi Lääkäri 98-tutkimukseen, jonka perusteella julkisessa erikoissairaanhoidossa työnantajan sijoittama summa ammatilliseen koulutukseen oli 4 900 markkaa vuodessa ja terveyskeskuksissa 2 355 markkaa. Tämä sisältää panostuksen niin täydennyskoulutukseen kuin erikoislääkärikoulutukseenkin, johon työnantajat saavat huomattavasti enemmän erityisvaltionosuutta. Se on 1,4 prosenttia koko julkisen sektorin lääkärien 2,8 miljardin markan palkkasummasta.

Myllymäki sanoi, että jälleen kerran moni lääkäri käy Lääkäripäivillä omia vuosilomapäiviä ja päivystysvapaita uhraten.

- Teollisuudessa ja yksityisen sektorin yrityksissä tyypillisesti käytetään 3-5 prosenttia palkkasummasta henkilöstön kehittämiseen ja enemmänkin, jos alan menestymisen edellytykseksi katsotaan kansainvälisen kehityksen seuraaminen ja uusimman teknologian hyödyntäminen. Työnantajan satsaus on kokonaispottina noin 40 miljoonaa markkaa, kun terveydenhuollon kokonaismenoissa puhutaan lähes 50 miljardista markasta. Näin ollen lääkärien ammatillisen koulutuksen osuus on tämän mukaan 0,08 prosenttia terveydenhuollon kokonaismenoista.

TUTKIMUSTYÖ LÄHEMMÄKSI TERVEYSKESKUKSEN ARKEA

Hän totesi, että kaikki, jotka kliinistä tutkimusta rahoittavat ja tekevät, voisivat pohtia mahdollisuuksia rekrytoida ryhmiin mukaan perusterveydenhuollon edustajia. Se saattaisi tuoda uutta näkökulmaa ja joskus muuttaa kysymyksenasetteluakin.

- Me käytännön lääkärit toivoisimme kovasti kiinteämpää yhteistyötä päätoimisten tutkijoiden kanssa. Tutkimustyön tuominen terveyskeskuksen arkeen parantaisi varmaankin terveyskeskuslääkärien työssä viihtymistä ja tutkimustyö syrjäseudulla voisi parantaa rekrytointiakin maakuntiin.

Ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, että joka klinikassa ja perusterveydenhuollossa kaikki lähtisivät välttämättä tohtorikouluun.

- Mutta onko meillä varaa jättää perusterveydenhuollon lääkärit ja heidän potilaansa laajamittaisesti kliinisen tutkimuksen ulkopuolelle? Tutkimus kuuluu tai sen pitäisi kuulua siis tavalliseen, arkiseen lääkärintyöhön. Kokenut terveyskeskuskollega ilmaisi sen näin: tutkimustoiminta on tärkeää oman ammatti-identiteetin kannalta, antaa tervettä itsetuntoa, tietoa ja varmuutta siitä, että edistyy omassa työssään ja että työ perustuu tieteelliseen pohjaan kuten tuleekin. Tunne työn hallinnasta tekee raskaankin työn kevyemmäksi ja estää burn outia. Työn laatu ja jaksaminen paranivat. Jos vaikutus on tällainen, eikö siihen kannattaisi työnantajan ja maksajankin näkökulmasta jotakin resursoida, kysyi Myllymäki.

POTILAAN SAATTOHOITOA PARANNETTAVA

Eutanasia-keskustelu on jälleen kerran noussut vahvasti julkisuuteen. Syynä on toisaalta Hollannin päätös laillistaa eutanasiakäytäntö ja samoin Belgiassa on voimakkaita pyrkimyksiä samaan suuntaan. Hollantilaisen eutanasian mukaan sisällöksi on muotoutunut armokuolema, kuolinapu eli aktiivinen potilaan surmaaminen. Myllymäki muistutti, että tätä eivät minkään maan lääkäriliitot hyväksy.

- Yleisönosastoissa on näkynyt toisaalta tuskaisia puheenvuoroja vanhuksen viimeisistä hoidoista tai hoitamatta jättämisistä. Suonensisäisestä ravitsemuksesta tai nestehoidosta pidättäytymistä pidetään säästötoimenpiteenä tai kuolinapuna. Keskustelu lainehtii moneen suuntaan, mikä on selvää, kun kysymyksessä on näinkin vaikea teema: ihmisen kärsimys ja kuolema, luopumisen tuska niin potilaalle kuin omaisillekin. Julkisen terveydenhuollon säästömaine ei tunnelmaa helpota.

Hänen mielestään juupas-eipäs-keskustelun sijasta on lääkärikunnan ja myös terveydenhuollon päättäjien syytä pysähtyä miettimään, miksi eutanasiakeskustelua taas käydään.

- Onko kyseessä vain yleinen turhautuminen siitä, että kaikesta taloudellisesta kasvusta ja teknologian kehittymisestä huolimatta ihminen ei edelleenkään hallitse omaa kuolemaansa. Vai onko kenties kysymyksessä pelko huonosta hoidosta tai olemattomasta hoivasta? Kuoleman siirtäminen laitoksiin, valkoisten univormujen huolehdittavaksi on johtanut myös siihen, että suuri osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan, ei ole nähnyt läheltä kuoleman prosessia eikä koskettanut vainajaa saati sitten pessyt ja pukenut lähiomaistansa viimeiselle matkalle. Vanhuuden ja sairauden kuihtumista, luopumista ja hiipumista ei haluta nähdä saati kokea.

Myllymäki totesi, että vaikeasti sairaan ja vanhuksen viimeisistä päivistä ja kuukausista voidaan tehdä arvokkaita ja hellä ja hyvä hoito voidaan järjestää niin kotona kuin laitoksissakin.

- Sankarilääketieteen rinnalla meidän on muistettava kehittää hoito- ja hoivajärjestelmiä, joissa saattohoito potilaan ja hänen omaistensa ehdoilla on mahdollista järjestää. Terhokoti ja kotisairaalatoiminta ovat antaneet meille erinomaisia malleja, mutta tässäkään ei maantiede ja asuinkunta saisi aiheuttaa hoidon ja hoivan eriarvoisuutta. Lääkärikunnan velvollisuus ei ole pelkästään vastustaa potilaan surmaamista, eutanasiaa vaan ennen kaikkea vaatia ja järjestää vaikeasti sairaiden ja kuolevien hoito ihmisarvon mukaiselle tasolle. Jokaisella meistä on oikeus arvokkaaseen ja kauniiseen kuolemaan ja ilmaistun hoitotahdon noudattamiseen, tämä on inhimillinen, eettinen ja juridinen oikeus.

MITEN TERVEYDENHUOLTOA TULISI KEHITTÄÄ?

Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara totesi valtioneuvoston tervehdyksessään, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on hyvä, mutta kriisiytymässä.

- Palvelujen saatavuus on pääosin säilynyt hyvänä. Terveydenhuollon infrastruktuuri on nykyaikainen ja henkilöstö osaava. Kahden 1990-luvun lopussa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan suomalaisten valtaenemmistö on terveyspalvelujärjestelmään tyytyväisiä. Vuonna 2000 julkaistun Eurobarometri-tutkimuksen mukaan tyytyväisempiä kuin minkään muun EU-maan kansalaiset. Vaikeuksia on kuitenkin kasautumassa eivätkä ne ole vähäisiä. Viime vuosikymmenen alussa tehdyn radikaalin vallanhajautuksen seurauksena terveyspolitiikan valtakunnallinen ohjaus on suuresti hankaloitunut.

Hän sanoi, että valtio ja kunnat käyvät keskinäistä vuoropuhelua lähinnä miljardien välityksellä.

- Valtio ei juuri voi ohjata kunnallisten päättäjien toimintaa. Siitä, kuinka paljon terveydenhuoltoon käytetään rahaa päätetään kunnissa, ei valtioneuvostossa tai eduskunnassa.

Soininvaara totesi myös, että tänä päivänä erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalitoimen yhteistyö ei toimi.

- Palveluketjun katkokset ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Hän sanoi, että hoitokäytännöt vaihtelevat alueittain ja eräillä erikoisaloilla kuten ortopediassa, silmätaudeissa ja psykiatriassa hoidon saatavuusjonot ovat nopeassa kasvussa.

Lisäksi sairastavuuteen liittyvä satunnaisvaihtelu vaikeuttaa palvelutarpeen arviointia pienissä ja keskisuurissakin kunnissa.

- Terveydenhoidon taloudellinen vastuu lepää alueellisesti liian kapeilla harteilla.

Soininvaaran mielestä terveydenhuollossa on monia kehittämismahdollisuuksia.

- Osa on helposti toteutettavia ja osa vaikeita. On syytä käynnistää kokeiluja. Tärkeää on tunnustaa, että olosuhteet vaihtelevat maan eri osissa eikä yksi järjestelmä voi toimia kaikkialla. Kainuussa tarvitaan eri vastauksia kuin Helsingissä.

Hän totesi, että laaja yksimielisyys vallitsee tällä hetkellä siitä, että erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistyö ei toimi ja että järjestelmän rakenteita tulisi kehittää.

- Tavoitteina ovat katkeamattomat palveluketjut sekä kansallisiin hoitosuosituksiin perustuvat alueelliset hoito-ohjelmat ja yhtenäiset tietojärjestelmät.

Hänen mukaansa terveyskeskusjärjestelmän pirstaleisuus pahenee terveyskeskuskuntayhtymien hajotessa. Suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän perustan muodostava terveyskeskusjärjestelmä on paikoin uhattuna terveyskeskuskuntayhtymien hajotessa toiminnallisesti liian pieniksi yksiköiksi.

- Muutaman lääkärin terveyskeskukset, nyrkkipajoiksi usein kutsutut, lisäävät kustannuksia ja huonontavat palvelujen laatua. Riittävän suuri terveyskeskus mahdollistaa työskentelymallin, joka vähentää erikoissairaanhoidon käyttöä, parantaa työn laatua ja auttaa sijaisjärjestelyissä.

Soininvaara ehdotti, että monet nykyisen palvelujärjestelmän ongelmat voitaisiin ratkaista muodostamalla nykyisen sairaanhoitopiirin tai vastaavan alueen kattavia terveydenhuoltopiirejä.

- Ne vastaisivat alueellisesti sekä erikoissairaanhoidosta ja perusterveydenhuollosta. Malli takaisi parhaan mahdollisen yhteistyön erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä, tekisi mahdolliseksi perusterveydenhuollon kokoamisen riittävän suuriksi toimintayksiköiksi, toisi ratkaisun päivystysongelmiin ja edistäisi alueellisten tietojärjestelmien rakentamista. Mallin ongelmaksi on usein mainittu sosiaalihuollon ja terveydenhuollon yhteistyön heikkeneminen. Vastaukseksi uuden mallin kannattajat tarjoavat vanhusten laitospalvelujen liittämistä samaan organisaatioon tai alueellisen sosiaali- ja terveyspiirin perustamista.

Soininvaaran mielestä lääkäripula on yksi koko terveydenhoitojärjestelmää uhkaava vaara.

- Helpotusta lääkäripulaan saadaan nopeammin kehittämällä terveydenhuollon työntekijöiden välistä työnjakoa. Lääkärityöhön sisältyy tänään asioita, joita voitaisiin lisäkoulutuksen avulla turvallisesti siirtää muille terveydenhuollon ammattilaisille. Tämä sallisi lääkäreiden keskittymisen tehtäviin, joissa heidän koulutustaan ja osaamistaan tarvitaan. Samalla vapautuisi voimavaroja hoidon kehittämiseen ja työolosuhteiden parantamiseen sekä palkkojen parantamiseen.