Pääkirjoitus (SLL18/2001): Tutkimus-EVO rahoitukseen vakautta ja läpinäkyvyyttä
Suomalainen kliininen lääketieteen tutkimus on kansainvälisesti korkealla tasolla. Tähän on monia syitä: lääkäritutkijoiden hyvä peruskoulutus, yhtenäinen väestö, joka osallistuu hyvin tutkimuksiin, kattavat rekisterit ja hyvä yhteistyö perustutkijoiden kanssa. Tutkimusrahoitus on viime vuosina myös ollut lisääntymässä ja sen käyttö jäntevöitymässä.Yliopistotasoisen terveystieteellisen tutkimustyön on katsottu aiheuttavan terveyspalvelujärjestelmässä sellaisia kustannuksia, jotka eivät ole normaaleja toimintamenoja sairaaloita ylläpitäville kuntayhtymille. Tämän vuoksi ne on korvattu valtionosuutena, joka vuonna 1994 muuttui laskennalliseksi. Tätä tutkimukseen tarkoitettua EVO-rahaa on maksettu viime vuosina noin 360 milj. mk vuodessa. Se on noin 55 % kaikesta EVO-rahoituksesta muun osuuden kohdistuessa opetustoimintaan.
EVO-rahoitus on ollut toistuvasti uhattuna kesäisissä budjettiriihissä. Toistaiseksi rahoitus on saatu turvattua lähes entisellä tasollaan, mutta jokakesäinen puolustustaistelu on turhauttanut monia osapuolia. Rahoitus tulee saada vakaammalle pohjalle. Yhtenä keinona tässä on nähty vakuuttaa valtiovalta ja erityisesti valtiovarainministeriö siitä, että rahoituksella on vaikuttavuutta terveydenhuollon kannalta.
Lisäksi toistuvasti on esitetty epäilyjä siitä, että tutkimukseen tarkoitetut EVO-rahat eivät kaikilta osin kohdentuisi tutkimuksesta aiheutuneisiin lisäkustannuksiin, vaan niillä subventoitaisiin kuntalaskutusta. Nykyaikaiseen yleiseen selvitysmiesmenettelyyn pohjautuen sosiaali- ja terveysministeriö asetti hallintoylilääkäri Martti Kekomäen viime lokakuussa selvittämään sitä, käytetäänkö määrärahoja säännösten perusteluissa tarkoitetuilla tavoilla. Selvitysmiehen tuli tehdä myös ehdotus mahdollisesti tarvittavista jakoperusteiden tarkistuksista. Selvitysmiehen tukena toimi korkeatasoinen asiantuntijaryhmä.
Martti Kekomäki luovutti selvitysmiesraporttinsa maaliskuun lopussa peruspalveluministeri Osmo Soininvaaralle. Hän totesi voivansa pääosin yhtyä kaikkiin muihin selvitysmiehen ehdotuksiin lukuun ottamatta EVO-rahoituksen kytkemistä vastaamaan reaaliarvoltaan 7 %:a kuntien terveydenhuollon nykyisestä laskennallisesta valtionosuudesta.
Kekomäen ehdotukset ovat Lääkäriliiton mielestä pääosin kannatettavia. Olennaisinta olisi saada rahoitus vakaalle pohjalle ja varmistua sen käyttämisestä oikeisiin kohteisiin.
Raportissa ehdotetaan sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimivaa EVO-lautakuntaa ohjaamaan rahoitusta. Strategisten linjausten laatijana tämä on perusteltu ehdotus. Käytännön rahanjako tulee kuitenkin jättää paikallisille EVO-toimikunnille. Tutkimuksen ohjailun lisääntyminen ei saa vaarantaa tutkimuksen vapautta. Ehdotuksessa esitetään korkeintaan kymmenesosaa rahoituksesta kohdennettavaksi terveyspalvelujärjestelmää tukeviin tutkimuksiin. Tämä on kannatettava ehdotus rahoituksen turvaamisen kannalta, mutta tulee pitää erillään tieteellinen tutkimus ja kehittämishankkeet, jotka ovat kaikkien yksiköiden normaalia toimintaa. Painopisteajattelusta tutkimustyön ohjaajana on Suomessa aiemmilta vuosikymmeniltä huonoja kokemuksia. Palvelujärjestelmään kohdistuvia tutkimuksia voitaisiin rahoittaa myös nykyistä enemmän esimerkiksi FinOHTAn kautta.
Lääketieteellistä tutkimusta arvioitaessa ns. impaktifaktorin käyttö on ollut usein keskustelun aiheena. Sen on katsottu kohtelevan esim. lääketieteen erikoisaloja eriarvoisesti. EVO-rahoitus perustuu osittain julkaisujen impaktifaktoreista määritettyihin pisteisiin. Selvitysmies esittää erikoisalakohtaisia impaktipisteitä. Tämä on sinänsä hyvä periaate, kunhan ne voidaan luoda objektiivisesti esimerkiksi asettamalla erikoisalan omat julkaisufoorumit paremmuusjärjestykseen.
Tutkimustyöstä tulisi määritellä sen terveysrelevanssi. Tämä johtaa ajatukset helposti säästöihin, mikä ei voi olla tutkimustyön pääasiallinen lähtökohta. Lisäksi ehdotetaan palvelujärjestelmään kohdistuvan tutkimuksen pisteytyksen kertomista kahdella. Tämä voi johtaa tutkimuksen vinoutumiseen ja byrokratian kasvamiseen. Lyhyellä aikavälillä ei myöskään ole aina nähtävissä, mikä tutkimus parhaiten viime kädessä hyödyntää terveyspalvelujärjestelmää.
Rahoituksen läpinäkyvyyden lisääminen on tärkeä ja kannatettava periaate. Koko maahan tulee luoda yhteisesti sovittavat ja keskenään vertailukelpoiset kirjanpitokäytännöt. Kekomäki ehdottaa jopa kirjanpidon viemistä yleisölle avoimeen tietoverkkoon. Yliopistosairaaloiden sisäinen intranet voisi tässä yhteydessä riittää. Tälläkin perusteella tutkijakoulutukseen tulee sisältyä myös opetusta tutkimuksen budjetoinnista.
Selvitysmies Kekomäki kiinnittää huomiota myös monikanavaisen tutkimusrahoituksen läpinäkymättömyyteen. Tähän liittyvät ongelmat ovat olleet viime aikoina näyttävästi esillä. Säännöt ulkoisen rahoituksen osalta ovat sinänsä nykyisin olemassa ja varsin selkeitä, kunhan niitä noudatettaisiin.
Lääkäriliiton kannalta EVO-rahoitusta voitaisiin harkita kanavoitavaksi myös niille tutkijalääkäreille, jotka julkaisuillaan tuovat rahaa klinikkaan. Tällainen kannustava järjestelmä olisi omiaan motivoimaan ja tehostamaan kliinistä tutkimustyötä.
Myös erityisvaltionosuuden toiseen sektoriin eli koulutukseen liittyy nykyisellään epäkohtia. Lääkäriliiton mielestä lääkärikoulutukseen tarkoitetun EVO-rahan käyttö tulee myös mitä pikimmin selvittää ja varmistaa, että rahoitus kohdistuu sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen.
Hannu Halila
