Pääkirjoitus (SLL 19/2001): Soininvaara puhuu vihdoinkin asiaa
Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara kirjoitti viikonvaihteessa kolumnissaan Etelä-Suomen Sanomissa, että sairaanhoidon on aika saada takaisin edes osa siltä kymmenen viime vuoden aikana viedyistä 20 miljardista markasta. Kannanottoa, vaikka se on toki lausuttu ennenkin, on pidettävä hyvänä vähintäänkin siitä syystä, että nyt sen sanoo istuva ministeri.Toistettakoon vielä kerran jo hokemanluonteinen tosiasia, että Suomen terveydenhuollon rahoitus laskettuna osuutena BKT:sta, on selvästi alle EU-maiden 8 %:n keskitason. Suomen tälle vuodelle arvioitu prosenttiosuus on vain 6,7, Ruotsin 8,4, Tanskan 8,3, Ranskan 9,6, Italian 8,4 ja Kreikankin 8,3. Vaikka jokainen voi antaa näille laskemille oman arvonsa, ydinsanoma ei muutu: Suomen julkinen terveydenhuolto ei ryve rahassa eikä tuhlaa sitä. Maassa on käyty koko 1990-luku intensiivistä terveydenhuollon priorisointikeskustelua, jonka ensimmäisiä johtopäätöksiä oli, ettei julkisesta terveydenhuollosta löydy ainuttakaan huonosti perusteltua tai luksustyyppistä palvelua.
Suomi ei ole tavaroiden tai tuotteiden suhteen eurooppalaisittain mikään ns. halpamaa. Em. pieni BKT-osuus ei selity aineellisten tuotantokustannusten pienuudella. Terveydenhuollon kuluista yli kaksi kolmannesta on palkkamenoja. Kansainvälisten palkkavertailujen tekeminen on tunnetusti äärimmäisen vaikeaa, eikä yksiselitteistä statistiikkaa ole tästä saatavissa. On kuitenkin hyvin loogista päätyä väitteeseen, että Suomen terveydenhuollon BKT-osuuden pienuuden syy on yleinen terveydenhuollon työntekijöiden huono palkkaus muihin EU-maihin verrattuna. Käytännön arkielämä puhuu vahvasti tämän väitteen puolesta: niin lääkäreitä kuin erityisesti myös suomalaisia hoitajia hakeutuu yhä enemmän ulkomaille töihin. EU:n perustamisen yksi ydintavoite on ollut työvoiman vapaan liikkuvuuden edistäminen yhteismarkkina-alueen sisällä. Olemme useimmiten mieltäneet tämän riskiksi, että Suomi täyttyisi ulkomaisista työntekijöistä. On aloja, joilla kehitys on jo tämänsuuntainen. Vastuullisten päättäjien soisi tiedostavan, ettei terveydenhuolto ole näitä "tuontialoja", vaan aivovuoto on päinvastainen, eli maasta poispäin suuntautuva.
Ministeri Soininvaaran mainitsemat 20 miljardin tuloksen tuottaneet säästötoimet aloitettiin Suomessa laman huippuvuosina 1991–92. Rankimmin rokotetun erikoissairaanhoidon suoritteet ovat tästä huolimatta lisääntyneet sektorin sisäisten tehostamistoimenpiteiden takia. Tämä kehitys ei voi jatkua loputtomiin, merkit työntekijöiden väsymisestä voi jokainen nähdä. Vai tulkitaanko puheet terveydenhuollon kuormittavuudesta jollakin suunnalla työtekijöiden pelleilyksi?
EVA:n pari kuukautta sitten julkistamassa kansalaisten mielipideilmastoa kartoittaneessa tutkimuksessa julkinen terveydenhuolto oli edelleen se toiminta, jonka hyvä toimivuus oli selvästi suurimmalle osalle suomalaisista veronmaksajista tärkein asia. Vastaajien puolue- tai ammattitausta, jako nuoriin – vanhoihin, rikkaisiin – köyhiin, jne. ei vaikuttanut tähän käsitykseen. Tämä näkemys on myös merkinnyt, etteivät kansalaiset ole laajamittaisesti lähteneet tuomitsemaan lääkärien lakkoa.
Maassa on meneillään kahdeksas peräkkäinen vahvan taloudellisen kasvun vuosi, ja valtiovarainministeriö haluaa lyhentää valtionvelkaamme nopeutetulla aikataululla. Julkisella taloudella on todellista liikkumatilaa terveydenhuoltonsa suhteen, olivatpa poliittiset puheet mitä tahansa. Lienee kohtuullista odottaa, että myös ministeri Soininvaara on sanojensa mukainen mies ja ajaa asiaa myös tekoina. Siihen on ensimmäinen tilaisuus ensi kesän budjettiriihessä.
On kysyttävä yhä painokkaammin, millä julkinen valta aikoo jatkossa perustella terveydenhuoltonsa kuristamis- ja kurittamistoimintaansa?
Taito Pekkarinen
