Lääkärien työtaistelut, merkki terveydenhuollon kriiseistä (pääkirjoitus SLL 21-22/2001)

Monenlaisista konflikteista on kuitenkin kertynyt kokemuksia myös Pohjoismaista. Islannissa kaikki terveyskeskuslääkärit protestoivat vuonna 1996 irtisanoutumalla tehtävistään, kuuden viikon kuluttua heidät lopulta palkattiin uudestaan paremmin ehdoin. Palkkauksen rakennetta uudistettiin ja eläkejärjestelmää, joka ei aikaisemmin ollut huomioinut suoritepalkkioita riittävästi, parannettiin. Norjassa työtaistelu oli lähellä samana vuonna, kun sairaalalääkärit vaativat ansioihinsa 30 %:n lisäystä. Tilanteesta selvittiin 20–25 %:n palkankorotuksella ilman lakkoa.

Ruotsin lääkäriliiton lakossa v. 1986 vaatimuksena oli ”En krona mer per timme”. Väliin iski kesäloma, jonka ajaksi lääkärit keskeyttivät kolme viikkoa kestäneen lakkonsa, eikä sitä sen koommin jatkettu. Yhden kruunun tavoitteeseen ei ehditty päästä, mutta merkittävämpi tulos oli se, että koko turhauttavasta palkkaneuvottelutoiminnasta päätettiin suurelta osalta luopua. Palkoista sopiminen on sittemmin tapahtunut yksilöllisesti paikallisella tasolla, ja keskitetysti sovitaan vain minimiraamista. Tämä onkin kasvattanut lääkärien ansioita tehokkaasti.

Vuonna 1994 Ruotsin lääkäriliitto oli kuitenkin kolme viikkoa lakossa, kun työnantaja halusi heikentää omalääkärien työsuhdeturvaa ja siirtää sairaalalääkärit vuorotyöhön. Tulos oli kompromissi: työsuhdeturva säilyi, mutta työnantaja sai vapaan oikeuden sijoittaa lääkärien työaikaa haluamallaan tavalla. Työnantaja toivoi, että päivystysjärjestelmästä päästäisiin tällä tavalla eroon, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut missään. Päivystys toimii edelleen koko maassa kuten ennenkin.

Viime vuonna maailmalla kirjattiin kaksi laajaa lääkärilakkoa, toinen Israelissa ja toinen Etelä-Koreassa. Kumpikin lakko kesti neljä kuukautta, ja molemmat olivat lääkärien kannalta tuloksellisia. Israelin lääkärilakolla on paljon yhteisiä piirteitä omamme kanssa. Sielläkin terveydenhuolto perustuu julkiseen palvelujärjestelmään, jossa palkkaustaso oli vähitellen valunut lääkärien sietorajan alle. Lääkärit pyrkivät pitämään ansiotasonsa ennallaan lisäämällä päivystystuntien määrää, mikä johti väsymisilmiöihin ja huonoon työviihtyvyyteen. Ahdingossa olevien lääkäreiden vaatimuksia ei otettu todesta ja lakko alkoi maaliskuussa 2000.

Israelin hallitusta ei voi pitää pehmoilijana, ja lakon alkaessa se vaati jyrkästi yleisen kolmen prosentin palkankorotuslinjan soveltamista myös lääkäreille. Tätä parempaa sopimusta pidettiin uhkana koko kansantaloudelle ja suoranaisena kutsuna kaikille muillekin palkansaajille vaatia samaa. Lakko pitkittyi, lääkärikunnan asenteet kovenivat ja vaatimustaso nousi ajan kuluessa.

Israelin lääkärien lakko päättyi lopulta laajaan sopimuspakettiin. Lääkärien keskimääräinen palkankorotus oli 13,2 % runsaan kahden vuoden kaudelta. Lisäksi lääkärien eläkejärjestelmää korjattiin. Eläkkeissä oli aikaisemmin otettu huomioon vain lääkärien peruspalkka, uuden sopimuksen mukaan kokonaisansiot. Eläkeprosentti nousi tällä mekanismilla 35 %:sta 60–70 %:iin ansioista. Pitkiksi koettujen päivystysrupeamien enimmäispituus rajoitettiin 24 tuntiin ja erikoistuville lääkäreille taattiin kuukauden opintovapaa vuodessa.

Myös kattavia selvitystöitä aloitettiin. Sovittiin kansallisen komitean asettamisesta arvioimaan terveydenhuoltojärjestelmän kehittämistarpeita ja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyökysymyksiä. Lisäksi selvitetään mahdollisuuksia sijoittaa lääkäreitä vuorotyöhön, mikä oli ollut työnantajapuolen vaatimuksena.

Erikoinen kaupantekoväline oli lakko-oikeus, jonka Israelin lääkärit möivät kymmenen vuoden ajaksi. Vastapainoksi he saivat oman, muista erillään olevan sovittelujärjestelmänsä. Mikäli työnantajan ja työntekijän välillä ei päästä yhteisymmärrykseen, päätetään työsuhteiden ehdoista kolmesta osapuolesta koostuvassa komiteassa. Siinä on lääkäriliiton ja työnantajan lisäksi edustettuna näiden hyväksymä kolmas henkilö, joka arvioi tilanteen ja faktisesti ratkaisee palkankorotustarpeen. Lääkärit voivat kyllä ryhtyä lakkoon tämän jälkeenkin, mutta menettävät silloin heille räätälöidyn sovittelujärjestelmänsä.

Julkinen terveydenhuolto on syvenevissä rahoitusvaikeuksissa muuallakin. Menot ovat suurimmaksi osaksi palkkoja, ja terveysbudjettien leikkaaminen iskee suoraan työntekijöiden ansioihin. Palkan kehittämisen laiminlyönti ja henkilökunnan paheneva alimitoitus eivät pitkällekään pönkitä edes taloutta, ja ratkaisuja on etsitty myös rakenneuudistuksista. Ne herättävät yleensä poliittista kuohuntaa ja niitä on vaikea toimeenpanna. Rakenneuudistuksiin liittyvät jatkuvasti muuttuvat ohjeet aiheuttavat ärtymystä ja epävarmuutta. Umpikuja häämöttää tällä hetkellä lähimpänä Saksassa ja Englannissa, joissa lääkärilakko on todennäköinen 2–5 vuoden sisällä.

Markku Äärimaa