Ajankohtaista 25.9.2014 00.00

Kahdeksan katsetta kuolemaan

Kuolevan ihmisen tunnistaminen ja  kohtaaminen. Siinä alue,  jolla terveydenhuoltomme  voisi pystyä parempaankin. Aihetta pohtineet lääkärit painottavat, että  kuolevan hyvällä hoidolla tuetaan myös läheisten  elämän jatkoa.

Puhuminen edistää  potilaan asiaa

Yleislääketieteen erikoislääkäri  Sirpa Sairanen, Katriinan sairaala, Vantaa:

”Terveydenhuoltokin lankeaa toisinaan kaikkivoipaisuuden harhaan, että lääkärillä on aina jotain repertuaarissaan. Kun kuolema hyväksytään, voidaan keskittyä hyvään palliatiiviseen hoitoon.

Olisi hyvä pysähtyä ajattelemaan ”kuoleman diagnoosia”, vaikka se vaikeaa onkin ja lähtökohta työlle on parantaminen. Levinnyttä syöpää sairastavaa ihmistä ei pidä lähettää erikoissairaanhoidosta terveyskeskussairaalaan jatkokuntoutukseen. Jatkohoito-sana on käyttökelpoinen.

Vie aikaa ja energiaa, jos omaisten kanssa on eri näkemys. Omaiset toivovat aikaa järjestellä asioita ja olla yhdessä läheisensä kanssa. Se aika riistetään heiltä, jos he eivät tiedä, mikä tilanne tarkalleen ottaen on.

Vain harvoin potilas lähetetään terveyskeskussairaalaan saattohoitoon tai oireenmukaiseen hoitoon. Tässä tarvittaisiin rehellisyyttä ja rohkeutta. Myös hoidonrajauspäätökset olisi suotavaa tehdä erikoissairaanhoidossa. Nuoremmat kollegat tarvitsevat siihen tukea.

Hyvää saattohoitoa saa myös muualla kuin saattokodeissa, mutta ei valitettavasti tasapuolisesti joka puolella maata. Tässä tarvitaan ryhtiliike. Erityisiä saattohoito-osastoja tarvitaan, sillä niissä on aikaa potilaan ja omaisten kysymyksille. Shokkia ei voi siirtää.

Yksiköihin tarvitaan myös riittävästi osaavaa henkilökuntaa. Oman kuolevaisuuden kanssa pitää olla sinut, sitä edistää elämänkokemus ja työkokemus. Tarvitaan rohkeutta lääkitä potilasta ja tunnistaa oireita, joita lähestyvä kuolema tuo mukanaan. Ei tarvitse lähteä hääräämään toimenpiteitä, vaan ottaa kuolevaa kädestä kiinni. Olla läsnä.

Osastollamme saattohoidetaan toista sataa ihmistä vuodessa. Pyrin keskustelemaan kaikkien omaisten kanssa kasvokkain, meille voi myös aina soittaa. Puhumme asioista henkilökunnan kesken, myös työnohjaukseen on mahdollisuus. Erilaiset elämänkohtalot koskettavat toisinaan paljonkin.”

Tarvitaanko numeraalista elinaikaennustetta?

Yleislääkäri Hanna-Riikka Lehto,  Karina-saattokoti, Turku:

”Erikoissairaanhoidossa voitaisiin puhua saattohoitopäätöksistä vielä nykyistä enemmän, useita kroonisia sairauksia sairastavien iäkkäiden potilaiden kanssa. Pitäisi kuunnella potilaan omia tavoitteita hoidolle, kuulostella, onko hän tietoinen, miten sairaudet yleensä etenevät.

Kroonisissa sairauksissa saattohoitopäätös on usein vaikeaa tehdä, sillä sairaudet eivät etene lineaarisesti. On vaikeaa ennustaa, mikä heikkeneminen on ratkaiseva. Potilaan toiveet pitäisi aina olla tiedossa.

Luottamuksellinen potilas-lääkärisuhde on ydinasia. Ongelmaksi muodostuvat organisaatiorajat, kun potilaita hoidetaan erikoissairaanhoidossa, perusterveydenhuollossa ja yksityissektorilla. Kokonaishoitovastuu pitäisi olla selkeästi perusterveydenhuollossa.

Omaiset saattavat olla hyvin tarkkoja elinaikaennusteen suhteen. Jos tarkka numeraalinen ennuste on kuolevalle tai läheisille annettu, siitä syntyy usein keskustelua jälkikäteen. Jos potilas kysyy elinaikaennustetta, häneltä pitäisi kysyä, millaisen vastauksen hän odottaa saavansa. Onko esimerkiksi tiedossa jokin tärkeä tapahtuma, johon hän haluaa osallistua?

Olemme suunnitelleet protokollaa, jolla selvittäisimme, miten omaiset ovat selvinneet läheisensä kuolemasta. Eräs mahdollisuus olisi takaisinsoittojärjestelmä, mutta resursseja siihen ei vielä ole.”

Elämän loppu  mukaan lääkärikoulutukseen

Ylilääkäri Sanna Maula,  Paimion-Sauvon terveyskeskus:

”Meidän lääkärien tulee katsoa peiliin, ymmärtää, että lääketiede on rajallista ja kaikkia ihmisiä ei pystytä parantamaan. Täytyisi oppia tunnistamaan toimintakyvyn kriittinen heikkeneminen ja lähestyvän kuoleman merkit. On tärkeää kysyä itseltään, yllättyisikö, jos tämä potilas kuolisi vuoden sisällä.

Monista erikoissairaanhoidon yksiköistä tulee jo hyviä suunnitelmia hoidonrajauksista. Joissakin klinikoissa on vallalla vanhakantaiset aktiivisen hoidon skeemat. Taustalla lienee pelko, että joutuu vastaamaan kanteluihin alihoidosta. Tätä ei pidä pelätä. Lääketieteelliset perusteet kyllä kestävät tarkastelun. Pahinta, mitä potilaalle, omaisille ja kollegoille voi tehdä, on lähettää kuoleva ihminen jatkokuntoutukseen.

Lääkäreillä itselläänkin on kuolemanpelko. Lääkärikoulu ruokkii parantamiseen tähtäävää eetosta, koulutus ei tunnista kuolemaa. Kaikki tähtää parantamiseen.

Lääkäreille on opetettu, ettei potilaalta saa viedä toivoa, että toivo parantumisesta säilyy loppuun saakka. Itseltäni kesti kauan oppia, että toivon kohde muuttuu. Kun sairaus etenee, toivo on sitä, että jäljellä olisi hyviä päiviä, ettei olisi kärsimystä, että saisi viettää loppuajan jossain tietyssä paikassa.

Kuolemaa lähestyvä ihminen pitää huomioida inhimillisesti kokonaisuutena, ei diagnooseina. Lääkärinä mietin, mitä toimenpiteitä hyväksyisin edessäni olevalle ihmiselle, jos hän olisi vanhempani tai isovanhempani.

Jokaisen ihmisen kuolema on ainutlaatuinen, ja terveydenhuollon ammattilaiset saavat vain yhden mahdollisuuden onnistua sen hoitamisessa. On oltava valmis tekemään kaikkensa.”

Vaikeat  tilanteet vaativat  lisää tukea

Lasten syöpälääkäri Päivi Lähteenmäki, TYKS:

”Tunnemme yleensä hyvin ne perheet, joiden lapsi menehtyy, sillä useimmiten kuolema tulee uusiutuneen sairauden jälkeen. Haluamme, että saattohoidon ja kuolemisen vaihe hoidetaan yhtä hyvin kuin sairauden vaihe. Tahdomme antaa henkilökunnalle tarpeeksi kiireetöntä aikaa perheiden kanssa – aina tämä ei ehkä onnistu.

Suurin puute sairaalassa on psykososiaalisen tuen puute. Tarvittaisiin esimerkiksi perhetyöhön erikoistuneita asiantuntijasairaanhoitajia, jotka olisivat helposti saatavilla sekä perheen että henkilökunnan tueksi.

Joskus tauti on aggressiivinen tai tilanne kehittyy nopeasti, jolloin perhe on erittäin lujilla. Kuolema voi myös olla pitkä prosessi ja viimeisen hetken tuloa on vaikea ennustaa. Joskus käy niin, että pitkään sairaalassa olleet vanhemmat lähtevät kotiin lepäämään ja lapsen lähdön hetki tapahtuu sillä aikaa. Olen yrittänyt puhua, ettei heidän tule tuntea syyllisyyttä. On voinut olla tietyllä tavalla lapsen valinta nukkua juuri silloin pois.

Haastavassa tilanteessa jokaisen on pantava itsensä likoon.

Kotisaattohoito on tavoiteltava asia, mutta lasten kohdalla meillä ei ole siihen valmista sapluunaa. Kotihoito räätälöidään yksilöllisesti, ja jos potilas asuu kohtuullisen matkan päässä, lääkitykseen liittyvät asiat voidaan hoitaa oman henkilökunnan voimin. Arvioni mukaan yli puolet saattohoidetuista lapsista hoidetaan sairaalassa. Noin viidennes syöpään sairastuneista lapsista kuolee, meidän klinikassamme se tarkoittaa 3–4 potilasta vuodessa.

Saattohoitavan henkilöstön voimavarat tulee arvioida hyvin. Tarvitaan työnohjausta ja riittävästi hengähtämisaikaa, kun siirrytään potilaasta toiseen.”

Jaana Ahlblad
Kuva: Panthermedia

Lue koko juttu perjantaina 26.9. ilmestyvästä Lääkärilehdestä 39/2014.