Havaintoja lääkärilakosta I: Onko nykylakkojen dynamiikka muuttunut? (pääkirjoitus 34/2001)
Perinteinen työmarkkina-ajattelu lähtee siitä, että tuotantoelämän kannalta keskeinen ammattiryhmä on työtaistelutilanteessa vahvoilla lakon taloudellisten seurausten johdosta. Lääkärien lakko toteutettiin avainryhmälakkona, joka oli vain kahdessa sairaalassa jatkuva, muissa jaksotettu 2–3 viikon kestoisiksi lakossa-työssä-jaksoiksi. Näin organisoidun lakon rahalliset menetykset ovat sekä työnantajalle että lakkojärjestölle totaalilakkoon verrattuna olennaisesti vähäisemmät. Niistä muodostuu hyvin hitaasti riitaosapuolia sovintoon ajava tekijä. Lääkäriliiton edellinen puheenjohtaja Kati Myllymäki totesi, että tällä järjestelyllä lääkärit voivat lakkoilla tarvittaessa tuomiopäivään asti. Epäillä sopii, tekivätkö esimerkiksi nyt taloudenhoidossaan tiukimmille joutuneet HUS ja Oulun yliopistosairaala ahdinkonsa lopettamiseksi ensimmäistäkään sopuun painostavaa aloitetta niitä riidan sovittelussa edustaneelle KT:lle. Taloudellisen pakon puuttuessa lakko pitkittyy, ja sen kehityskulkuun alkavat vaikuttaa ratkaisevasti monet muut tekijät kuin ne, jotka kypsyttivät perinteiset lakkoilijat sopimuksiin.”Lakko voitetaan tai hävitään julkisuudessa”, totesi lakkoja tutkinut Timo Kauppinen ensimmäisissä kommenteissaan 12.3. alkaneesta lääkärilakosta. Lääkärien lakko oli kiistatta mediatapahtuma, ihmisten huoli terveyspalvelujen häiriöttömästä toiminnasta on todellinen, minkä tiedotusvälineet tajusivat. Kritisoijat kaivoivat oitis esiin vanhat, lääkärin vaatimusten kohtuuttomuutta ja jo nykyistä hyvätuloisuutta kuvaavat löysät kliseensä. Sanat ”etuoikeutetut”, ”hyväosaiset”, ”privaattirahassa rypevät” jne. vilisivät vuoden 1984 tapaan lakkoa kritisoivassa tiedotuksessa. Toisaalta lääkärien palkkauksen todellista hyvyyttä tai huonoutta ei juurikaan yritetty asia-argumentoinnilla julkisuudessa puntaroida. Julkisessa tiedotuksessa oli koko ajan sekä lakkoon kielteisesti että myönteisesti suhtautuvaa, mutta myös asioita neutraalisti uutisoivaa, muutaman päivän välein määrältään vaihtelevaa sisältöä. Vahvalta osaltaan median suhtautuminen lääkärilakkoon oli koko ajan neutraalin asiallista. Tämä selittänee sen, että vastoin ennakko-odotuksia tiedotusvälineiden vaikutus lakon kulkuun näkyi selvästi vain kerran. Uutisköyhänä aikana kesällä HUS:n sydänkirurgian ruuhkautumisen nostaman kohun jälkeen ”vain lomailevat neuvottelijat ja valtakunnansovittelija” rummutettiin synnintuntoon ja töihin, mikä johti sovittelulautakunnan asettamiseen ja lakon keskeytykseen. Median hallinnoima julkisuus ei ainakaan tässä lakossa näytellyt niin keskeistä roolia kuin sen usein uskotaan ja myös pelätään tekevän.
Lääkärilakon suuri julkisuus ja sen mahdolliset kytkennät tulevaan terveyspolitiikkaamme pitivät yllä maan poliittisen johdon kiinnostusta lakkoon. Lausuntojen rutiiniantamisen lisäksi ainakin eräiden ministerien tiedettiin virkansakin puolesta toimineen aktiivisesti lakon taustakulisseissa. Pääministeri esiintyi lakon loppumetreillä julkisuudessa määrätietoisena lakonlopettajana, kuitenkin joka käänteessä korostaen, että sopiminen on järjestöjen, ei niiden ja maan hallituksen välinen asia. Pääministerin toimi oli kieltämättä näyttävä poliittinen väliintulo, mutta ylipäänsä poliitikkojen merkitys tämän lakon eri vaiheissa on arvioitava sangen vähäiseksi. Lakon lopettavasta poikkeuslaista keskustelu oli ilmeisesti tarkoitettu kansanedustajilta paineita kasvattavaksi pelotteluksi. Episodi oli aivan turha, sillä tämän menettelyn sekä lainsäädännöllisiä vaikeuksia että ennen kaikkea poliittista mahdottomuutta ei ollut vaikea huomata.
Suomessa on lakisääteinen työriitojen sovittelumekanismi, jonka näkyvin ja vaikutusvaltaisin hahmo on valtakunnansovittelija. Lääkärilakko näytti ainakin yhden aikaisemmin vähemmän esiin tulleen piirteen valtakunnansovittelijan mahdollisuuksista ajaa työriitaa sovintoon, eli jos lakkoasetelma ei itsestään lähtien kehitä paineita sovintoon, sovittelijan toimistosta Bulevardilta ei löydy mitään ihmekeinoja vaikuttaa siihen. Tunnetulla tavalla myöhemmin keskeytyneelle kesälomalle lähdettäessä Salonius oli varmasti rehellinen kommentoidessaan, että hänellä ei ole eväitä realistisen välitysesityksen tekoon eikä keinoja niitä hankkia. Vaikka tällainen pysähtynyt tilanne syntyikin, hampaattomaksi instituutioksi virallista sovittelua ei voi erehtyä ajattelemaan. Ainakin tässä lakossa valtakunnansovittelija oli linkki, joka käytännössä kytki yleisen TUPO-politiikan lääkärilakkoon. Tämä järjestelmä näytti omaa kiistatonta voimaansa koko riidan sovittelun aikana. Oikein tai väärin, sovittelupöydässä istui KT:n ja SLL:n lisäksi vahvasti TUPOn hyvinvointiin sitoutettu sovittelija.
Oman lukunsa tässä problematiikassa ansaitsee myös Lääkäriliiton ja Kunnallisen työmarkkinalaitoksen perimmäisen rakenteen tarkastelu. Lääkäriliiton kuvio on yksinkertainen, sen tehtävä on ajaa jäsentensä etuja. Järjestö on organisatorisesti matala, eli kärkiroolia vetävä hallituksen puheenjohtaja tuntee jäsenten huohotuksen valtuuskunnan kautta niskassaan. Lääkärien lakko tavoittaa KT:n päämiehet eli maamme kunnat ”kiertoteitse”, eli kiireettömän hoidon tarpeessa olevien potilaiden kautta. Vaikka potilaan oikeuksia on yritetty kehittää Suomessa viime vuosina, potilaan oikeus saada tarvitsemansa muu kuin kiireellinen hoito on edelleen hyvin löyhissä kantimissa. Pitenevät hoitojonot olivat esillä julkisuudessa perin omituisesti, eli niillä syyllistettiin ensisijaisesti lääkäreitä. Tuskin ainuttakaan kannanottoa esitettiin muiden kuin Lääkäriliiton toimesta siitä, että lääkärit eivät todellakaan ole vastuussa terveyspalvelujen saatavuudesta. Siitä vastaavat kunnat, joiden edusmiehenä KT:n toimisto neuvottelee työtekijöiden palkoista.
Tämän rakennelman vaikutukset näkyivät tässä lakossa erityisesti kahdessa asiassa. Ensimmäinen on vanha tuttu eli se, että Lääkäriliiton – samoin kuin jokaisen terveydenhuoltoalan lakkojärjestön – on rajattava lakkonsa tiukan potilasturvalliseksi. Se vie lakolta purevuutta. Toinen asia tuli ilmi sovittelulautakunnan työssä, jonka monet yllättänyttä tehokkuutta on selitetty sillä, että siihen tuli mukaan myös KT:n toimiston työn tuloksista todellista vastuuta kantavia jäseniä. Jos tämä tulkinta on oikea, koko kuntapuolen neuvottelujärjestelmälle on eduksi todellisen työnantajan äänenkäytön lisääminen siinä nykyisen neuvotteluteknisen toimiston kustannuksella.
Lääkärien lakko oli varmasti työmarkkinoidemme historiassa uudenlainen tapahtuma, jonka yksityiskohtien mietiskely avaa näkymiä yhteiskunnan rakenteisiin huomattavasti ensisilmäystä enemmän. Palkanmaksuun liittyvän vanhan ydinkysymyksen ympärillä liikkuu nykyaikana hyvin suuri joukko toimijoita, joiden ristivetoisten intressien yhteensovittaminen julkisuuden valokeilassa tekee prosessista taidetta. Mukaan on tullut myös monen eri tason ja linjan politiikkaa sekä henkilö- ja järjestösuhteiden tutkimatonta ryteikköä. Lakon kehityksen syiden yksiselitteinen erittely ja sen tästä erittelystä lähtevä hallinta lienee lähes mahdoton tehtävä. Asetelma tekee tilaa karismasta ja intuitiivisesta oivaltamisesta lähtevälle työmarkkinajohtajuudelle.
TAITO PEKKARINEN
taito.pekkarinen@fimnet.fi
