Valinnanvapaudessa muhii katastrofi

Osmo Soininvaara

Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja tietokirjailija.

Olen pitänyt potilaiden valinnanvapautta tervetulleena uudistuksena. Antaahan se yksityisille palveluille mahdollisuuden haastaa ja kirittää julkisia, vaikka julkinen terveydenhuolto tulee yhä olemaan terveydenhuollon runko.

Johtaminen on yksityisellä puolella yleensä modernimpaa ja innovatiivisempaa. Huonosti toimiva yksityinen karsiutuu pois, mutta huonokin julkinen organisaatio pysyy pystyssä.

Voitontavoittelu ei ole moraaliton tapa kannustaa organisaatioita kohti parempaa toimintaa, kunhan kannustin toimii oikein. Sitä saa mistä maksaa. Jos maksaa vääristä asioista, saa vääriä asioita.

Valinnanvapauden taloudellisissa pelisäännöissä on niin pahoja puutteita, että koko uudistuksesta on tulossa taloudellinen katastrofi. Valtiovarainministeriö tulee pitämään huolen siitä, että menot eivät kasva, joten taloudellinen katastrofi muuttuu rahan loppuessa hoidolliseksi kurjuudeksi.

Esitetyillä säännöillä yksityisen sote-yksikön taloudellinen menestys riippuu vain vähäisesti siitä, kuinka hyvin se toimii. Olennaisempaa on, millaisia potilaita se saa asiakkaikseen. Perusterveistä on syytä pitää hyvää huolta ja paljon palveluja tarvitsevista ei voi kuin toivoa, että he vaihtavat jonkun toisen potilaiksi.

Ei voi olla järkevää, että terveitä ylihoidetaan ja sairaita alihoidetaan, mutta siihen lausunnoilla oleva laki toteutuessaan johtaa.

Joidenkin kuntien kokonaisulkoistukset ovat osoittaneet, että yksityinen on osannut optimoida paremmin työnjaon perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon välillä – kun laskut erikoissairaanhoidosta ovat tulleet sen itsensä maksettavaksi.

Toisin käy, jos sairaalaan voi kirjoittaa lähetteitä ilmaiseksi. Järjestelmä ei toimi, jos perusterveydenhuollolla ja erikoissairaanhoidolla on eri maksaja. Tämän ansan välttämiseksi esitetään, että lähetteen tarkastaa maakunta, missä haaskautuu sekä aikaa että rahaa.

Kompromissina voisi ajatella, että lähetteen perusteella tehtävät tutkimukset maksaisi se joka lähettää, mutta tutkimuksen perusteella annetun hoidon – vaikka sydänleikkauksen – maksaisi maakunta.

Kalliita potilaita varten kaavaillaan Singaporen mallin mukaista henkilökohtaista budjettia. Tähän muodostuu taas hankala raja. On sekä potilaan että sote-keskuksen etu saada paljon hoitoa tarvitseva henkilökohtaisen budjetin piiriin. Siksi kalliista potilaasta kannattaa tehdä vielä kalliimpi, sen sijaan, että yrittäisi löytää edullisen ratkaisun tämän ongelmiin. Ansa on kyllä havaittu, mutta keino on ponneton. Päätöksen henkilökohtaiseen budjettiin siirtämisestä tekevät maakunnat jollakin vakuutuslääkäreitä muistuttavalla menettelyllä. Päätöksiä analysoimalla opitaan aika pian, mistä narusta pitää vetää.

Eikö voisi aloittaa varovaisemmin? Ruotsissa on saatu hyviä kokemuksia elektiivisen hoidon kilpailutuksista. Lonkkaleikkauksista esimerkiksi on tullut sekä halvempia että laadukkaampia. Yksityistä perusterveydenhoitoa voisi tarjota aluksi lähinnä perusterveille, suunnilleen sen tasoisena kuin on nyt työterveyshuollossa. Siitä ei tietenkään paljon maksettaisi, koska hoidon tarvetta on vähän. Enemmän hoitoa tarvitsevat voisivat ainakin aluksi jäädä maakunnan vastuulle, koska moninkertaista verkostoa täyden palvelun sote-keskuksista ei harvaan asuttuun maahan kannata tehdä.

Kaiken kruunaa täysin itse keksitty yhtiöittämispakko julkiselle terveydenhoidolle. Siitä tulee miljarditaseineen todellinen sekamelska, niin kuin tämä siirtymisvaihe ei olisi muutenkin hankala. Mitään kustannusvertailua tämän perusteella ei voida tehdä, koska julkisen palvelun tehtävät ovat erilaiset.