Eikä lääkäriltä taaskaan kysytä
Sic!
Lääkärilehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2008−2016 toiminut Hannu Ollikainen tarkastelee ajankohtaisia aiheita ja ikuisuuskysymyksiä maallikon näkökulmasta.
Tasa-arvo. Äitien oikeudet. Isien oikeudet. Perheiden valtarakenteet. Työmarkkinoiden tarpeet. Kansantalous. Keskustelussa perhevapaauudistuksesta on puhuttu kaikkein vähiten lapsista.
Väittelyssä perhevapaauudistuksesta tärkeimmältä tavoitteelta on kuulostanut taata vanhemmille oikeus tasa-arvoiseen työelämään. Kotihoito tulee esiin väheksyttävänä ja kotiin jäävää vanhempaa syrjivänä vaihtoehtona. Lasten asemasta todetaan, että paras ja kehittävin paikka on päiväkoti.
Lastenlääkäri, dosentti Marjo Renko laukoi suoria sanoja Lääkärilehden haastattelussa viime kesänä. Näin: ”Päiväkotien lapsilla on keskimäärin sata sairaspäivää vuodessa. Se on paljon. Meillä hyväksytään hirvittävän isot päiväkotiryhmät. On totuttu siihen, että no eihän päiväkodissa oleva lapsi juuri koskaan ole terve. Eikä pieni lapsi osaa pitää meteliä kohtalostaan.”
”Vielä 80-luvun lopulla päiväkodeissa oli erikseen vauvalat ja paljon pienemmät ryhmät. Sen jälkeen ryhmäkokoja on koko ajan suurennettu. Se on infektiolääkärin näkökulmasta todella lyhytnäköistä ja harmittavaa”, Renko jatkoi.
Mutta infektiolääkäriltäpä ei kysytä.
Äskettäin Helsingin Sanomat uutisoi, että kaupungin päiväkodeissa on sijaiskriisi. Vanhempia pyydetään hakemaan lapsensa kotiin aikaisin, koska lapsia hoitamaan ei ole riittävästi henkilökuntaa. Uutisen vahvistaa osaltaan työtoverin kokemus. Perheen pienin oli jäänyt aamulla päiväkotiin vajaan parinkymmenen vertaisensa kanssa yhden ainoan hoitajan vastuulle.
Tähän myllyyn poliitikot haluavat ohjata lisää lapsia ilman euroakaan lisää rahaa.
Mielenkiintoista on, miten tarmokkaasti puolueet haluavat ajatella kansalaisten puolesta nimenomaan perheasioissa. Valinnanvapauden aatteesta ei ole tietoakaan. Etuuksia halutaan uudistaa, mutta kuitenkin korvamerkitä ne yhä sukupuolen perusteella.
Norminpurkutalkoot ovat tauolla eivätkä helli perhe-elämän sääntelyä. Talkoohenki taisi kulua loppuun siinä taistelussa, jonka voittajat myyvät nyt ennätysmäärin vahvaa lonkeroa maitokaupoissa.
Kovin harva päättäjä tuntuu luottavan siihen, että vanhemmat osaisivat arvioida omia ja lastensa tarpeita ihan itse. Sen sijaan poliittisen päätöksentekijän ihmiskuva näyttää perustuvan käsitykseen, että muutaman sadan euron etuudella on kaiken muun harkinnan ylittävä voima.
Päättäjien puheissa lapsi on yhteiskunnan standardinappula, ei yksilö. Lapsi kuuluu ikänsä määrittelemään muottiin, sopiipa hän siihen tai ei.
Paljon puhutaan äitien työmarkkina-arvosta, joka kärsii kotonaolon vuosista. Tavullakaan ei pohdita mahdollisuuksia tunnustaa selkeämmin ja korvata paremmin pienten lasten vanhempien kotona tekemää arvokasta ja kovaa työtä.
Entä jos molemmat vanhemmat voisivatkin jäädä kotiin yhtä aikaa? Tasa-arvoisesti ja vähemmän väsyen. Eihän meillä ole sellaiseen varaa, sanottaisiin, utopistista. Lasten hoito yhteisin varoin on kustannus eikä sijoitus, kuten vaikkapa Talvivaara. Lapset täytyy kasvattaa kustannusneutraalisti.
Mitä mieltä olet, hyvä lukija, onko keskustelu perhevapaista sujunut oikeilla raiteilla lasten, perheiden ja terveyden kannalta? Kuuluvatko keskustelussa kaikkien osallisten äänet? Erityisen arvokkaita ovat näkemykset teiltä, jotka olette pienten lasten vanhempia.
