Kuntoutus on helppo ymmärtää väärin
Kuntoutusta voi toteuttaa myös ilman kuntoutumista. Tähän on suuri riski, jos yhteistyötä sekä kuntoutujan oman aktiivisuuden säännöllistä tukemista ei sisäistetä oleelliseksi osaksi sote-palveluja.
Sote-lainsäädäntöä riittää iltalukemiseksi, mutta missään ei vielä näy, miten kuntoutumisen mahdollistava kuntoutus aiotaan järjestää. Rakenteet uusiutuvat kovaa vauhtia ja näyttää pahasti siltä, että kuntoutus on ulkoistettu soten ydintoiminnoista.
Ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta keskeistä on toimintakyky omassa arjessa ja mahdollisuus osallistua yhteiskunnan toimintaan. Vaikka lääkehoito ja kirurgiset toimenpiteet ovat keskeisiä monen sairauden tai vamman hoidossa, ei pelkästään niiden avulla palauteta sairastumisen takia menetettyä toimintakykyä. Tähän ikään mennessä on monta sairautta ja vammaa tullut itsekin sairastettua. Vaikuttavista hoidoista huolimatta olen aina joutunut rakentamaan fyysisen kuntoni ja toimintakykyni uudelleen, välillä itsenäisesti tarvittavat toimenpiteet suunnitellen, toisinaan ammattilaisen avulla. Saman työn joutuu jokainen sairastunut tekemään. Vaikka aika parantaa haavat, se ei palauta levossa menetettyä lihasvoimaa tai auta kehoa ylittämään vammautumisen aiheuttamia rajoitteita.
Kuntoutumista ei voi ostaa palvelusetelillä tai henkilökohtaisella budjetilla, vaikka moni päättäjä ja kollega tuntuu näin ajattelevan. Toimintakyvyn palautuminen tai ylläpitäminen edellyttää aktiivista, päämäärätietoista työtä. Kuntoutuminen on prosessi, jossa tarvitaan oikea-aikaisia toimenpiteitä, jotka jatkuvat saumattomasti organisaatiosta toiseen. Näitä toimenpiteitä ovat ohjaus, neuvonta, ammatillisesti ohjattu vertaistuki, yksilö-, pari- tai ryhmäterapia avokuntoutuksena tai laitoksessa, läsnä tai etänä, kunkin henkilön realistisen tavoitteen ja muutosedellytysten mukaisesti. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluvat yksilölliset apuvälineet sekä ympäristön muutostyöt ja asenteiden muutokset. Yhdessä potilaan ja kuntoutuksen ammattilaisten kanssa suunniteltuna, kuntoutumisprosessin riskitilanteet ennakoiden ja kanssa kulkien.
Kuntoutus on laajempi käsite kuin lääketieteellinen hoito. Kuntoutustoimenpiteet kohdistuvat yksilön kehoon, suorituksiin, osallistumiseen ja ympäristöön, mutta lääketieteelliset toimenpiteet rajautuvat pääsääntöisesti kehon ja suoriutumisen tason ongelmiin. Kuntoutus ei liioin ole yksittäinen tapahtuma, joka "kertanielaisuna" muuttaisi toimintakykyä, vaan se on osa arkista toimintaa ja jokaista vuorovaikutustilannetta. Kuntoutusta tarvitaan erilaisissa konteksteissa – kotona, päiväkodissa, koulussa, työelämässä – ja sen tavoitteet ovat myös erilaisia – toimintakykyä palauttavia, ylläpitäviä tai sen vääjäämätöntä heikkenemistä hidastavia. Kuntouttavan työotteen omaksuminen mahdollistaa sen, että henkilön omaa aktiivista toimintaa ylläpidetään ja tuetaan niin hoitotilanteissa kuin arjen ympäristössä. Tämä vaatii ennen kaikkea yhteistyötä, ei yksittäisiä toimijoita.
Kuntoutusta voi toteuttaa myös ilman kuntoutumista. Tähän on suuri riski, jos yhteistyötä sekä kuntoutujan oman aktiivisuuden säännöllistä tukemista ei sisäistetä oleelliseksi osaksi sote-palveluja. Jos kuntoutuminen ulkoistetaan, pahimmillaan potilas käy terapeutin luona pari kertaa viikossa opettelemassa taitoja, joita kukaan ei edellytä hänen käyttävän omassa arjessaan. Ja sitten ihmetellään, kun kuntoutus ei ole vaikuttavaa. Kuntoutustoimenpiteet pitäisi nähdä kehon tai aivojen käyttöohjeina. Pelkkä perehtyminen ei riitä, vaan ohjeita pitää käyttää. Tässä harjoittelussa ympäristön tuki on aivan keskeistä.
Dosentti Ilona Autti-Rämö on Kelan johtava ylilääkäri ja pohtii palstalla toiminnan ja päätösten perusteita.
