Kollegiaalisuuden lähteillä
On perusteltua, että Lääkäriliitto antaa varoituksen räikeästä epäkollegiaalisuudesta, mutta kuka huomauttelisi meitä arkipäivän epäkollegiaalisuudesta, jota sairaalat ovat pullollaan?
Anestesialääkärikollegani sairastui hiljakkoin vakavasti. Vaikka elämä näytti varjoisan puolensa, ystäväni kuvasi uutta rooliaan potilaana myös mielenkiintoiseksi. Yhtäkkiä hän sai nähdä koko koneiston aivan eri näkökulmasta. Kollegani oli aina ollut huomattavan ystävällinen hoito- ja muulle sairaalahenkilökunnalle ja arvostanut heidän työpanostaan. Nyt oli aika saada palaute hyvästä käytöksestä; metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Nuori kollega Saku Pelttari kirjoitti hiljakkoin Potilaan Lääkärilehdessä kollegiaalisuudesta. Kirjoitus oli myös Lääkärilehden luetuimpien joukossa. Hän kuvasi kiinnostavasti opiskelijan näkökulmasta moniammatillista yhteistyötä ja hyvän käytöksen mittaamatonta voimavaraa. Se, että huomioimme toisemme ammattiryhmärajojen yli ihan tavallisessa arjessa, vaikuttaa suuresti työviihtyvyyteemme.
Lääkärikunta ei ole vahvin osaaja hyvän käytöksen saralla. Moni meistä kokee ylemmyyttä, toiset verhoavat koppavuutensa kiireeseen. Tavallinen huomenen sanominen sairaalan käytävällä tuntuu monena aamuna olevan kollegoilta liikaa vaadittu. Se on tympäisevää ja typerää. Mihin olemme kadottaneet aivan itsestään selvät hyvien tapojen mukaiset käyttäytymissäännöt?
Ihailen Pelttaria, joka rohkenee jo uransa alkuvaiheessa tunnustaa tarvitsevansa työnsä tueksi myös muiden ammattiryhmien edustajia. Kyllä se oli kokenut ensiavun sairaanhoitaja, joka minutkin ensimmäisissä päivystyksissäni pelasti. Hän neuvoi, kuinka rikka poistetaan potilaan silmästä, kun takapäivystäjä ei vastannut puhelimeen. Tarvitsemme toinen toisiamme niin paljon, ettei kenelläkään ole varaa asettua kukoksi tunkiolle. Kukkoilijoita lääkärien joukossa silti tuntuu riittävän. Lääkärin ammatti on maallikoiden keskuudessa yksi arvostetuimmista, ja tuo sokea arvostus tuntuu välillä hämärtävän todellisuudentajumme.
Vanhakantainen sairaalan hierarkia istuu yhä niin syvällä, että laitoshuoltajan on vaikea ryhtyä hississä keskustelemaan kanssani säästä. Se on hämmentävää ja surullista. Keskustelunavaukseni tyssää liian usein vastapuolen alas painettuun katseeseen. Meistä jokaista tarvitaan ammattitaitoisesti hoitamaan oma osuutemme, jotta laitos pysyy tehokkaassa käynnissä. Ihmisen arvoa ei mitata koulutuksen määrässä. Ihmisenä en ole sen enempää kuin laitosruokalan siivooja, vaikka teen monien mittarien valossa vaativampaa työtä.
Kollegiaalisuuden hehkutus tuntuu välillä hurskastelulta. Onko ammattikuntamme kollegiaalisuus todella ylivertaista? On ihan arkipäiväistä saada jäätävä vastaus konsultaatiopuheluun. Hyvin usein aamumeetingissä arvostellaan suureen ääneen yöpäivystäjän aamuyön tunteina tekemiä hätiköityjä hoitoratkaisuja. Anestesiakansliassa jaksetaan jauhaa kirurgien välinpitämättömyydestä. Erikoistuvat lääkärit ovat toisilleen kollegiaalisia siinä vaiheessa, kun oma etu on kilpailutilanteessa saavutettu. Jos meistä jokainen muistaisi pitää negatiiviset mölyt mahassaan ja tarvittaessa keskustella virhearvioista henkilökohtaisesti asianosaisen kanssa, olisivat työyhteisömme paljon mukavampia paikkoja toimia.
On täysin eri asia kirjata ohjesääntöön, mitä kollegiaalisuus on, kuin toteuttaa sitä käytännössä. On varmasti hyvä, että kollegiaalisuuden oppeja taotaan tulevien lääkärien päähän ensimmäisestä opiskeluviikosta lähtien, mutta enemmän kuin tuo jauhaminen, opettaa esimerkki. On perusteltua, että Lääkäriliitto antaa varoituksen räikeästä epäkollegiaalisuudesta, mutta kuka huomauttelisi meitä arkipäivän epäkollegiaalisuudesta, jota sairaalat ovat pullollaan? Emme ole tavallisia pulliaisia kummempia, välillä jopa päinvastoin.
Ystävällinen kohtaaminen hoitajan kanssa jäi Pelttarin mieleen. Onneksi monissa hyvyys on yhä tallella. Kyllä minäkin olen saanut urallani jo moneen kertaan kokea, mitä kollegiaalisuus parhaimmillaan on. Se on väsymätöntä nuoren lääkärin tukemista, vaikka välillä hammasta purren. Se on vastuun ja hoitopäätösten jakamista, yhdessä tekemistä. Se on pyyteetöntä auttamista, samalle viivalle asettumista. Kollegiaalisuus on parhaimmillaan upeaa! Se on lääkärikunnan suurin voimavara ja sen vaaliminen on yksi tärkeimpiä tehtäviämme.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
